Muistoähky
Rustasin yhtenä iltana luvattoman retuperällä olevaan pojan vauvakirjaan hänen ensimmäisten syntymäpäiviensä juhlahumusta, ja päivitin myös rästiin jääneet pituus- sekä painotiedot. Aloin pohtimaan siinä samalla mitä kaikkea meidän tulisi jättää pikkutyypeillemme muistoksi heidän lapsuudestaan. Vauvakirjat ovat aina mielestäni kivoja. Meilläkin on miehen kanssa omamme tallessa ja löysimme vieläpä lapsillemme ihan samanlaiset, joskin hiukan päivitetymmät versiot. On ollut ihan älyttömän hauskaa vertailla kuka on oppinut kääntymään ensimmäiseksi tai mikä on ollut kenenkin lempileikki vuoden ikäisenä. Vauvakirjojen lisäksi meillä on myös pienet muistikirjat molemmille, johon kirjoitamme heille jotain joka vuosi ja olemmekin tehneet niin lasten syntymästä lähtien. Myös synttärivieraat saavat tai joutuvat vuosittain kirjoittamaan oman tervehdyksensä muistikirjoihin. Ideana on, että muksut saavat sitten joskus omakseen ne pienet kirjaset, jotka ovat täynnä ihania sanoja sekä muistoja heidän läheisiltään.
Mutta näiden lisäksi on tietysti myös tuhansia valokuvia, kymmeniä minuutin mittaisia videopätkiä sekä ties kuinka paljon söpöjä asukokonaisuuksia vauvavuosilta. Kuvien, videoiden sekä vaatteiden lisäksi olisi kivaa säästää tyypeille myös joitakin leluja, joista osa on ollut myös mun käytössä omassa lapsuudessani. Ja sitten pitäisi laittaa säilöön tietysti kaikki piirrustuksetkin kirjoista puhumattakaan. Musta tuntuu välillä, että olemme aiheuttamassa lapsillemme muistoähkyn, jossa he hukkuvat kaiken maailman lapsuusmuistoihin jotka pursuavat kellareista sekä tietokoneiden kovalevyiltä väkisin heidän elämäänsä. Itsestäni on ollut kyllä todella kivaa että äitini on aikoinaan säästänyt meille ihan mielettömästi kamaa, mutta totta puhuen välillä tuntuu etten tosiaankaan tiedä mitä tulen tekemään niillä kaikilla vanhoilla piirrustuksillani, kymmenillä pehmoeläimillä tai valokuva-albumeilla, jotka onneksi ovat vielä vanhemmillani säilössä.
Olen myös pohtinut paljon valokuvia joita tulee otettua ihan naurettava määrä nykyisin. Haluaako kukaan ihan oikeasti selata ensimmäisistä elinvuosistaan satoja kuvia ja mihin ne edes kannattaa tallentaa? Onko muistitikut ja kaikki muut härpäkkeet kahdenkymmenen vuoden päästä jo niin muinaishommia, ettei niillä tee enää yhtään mitään. Jossain vaiheessa mulla oli suuri valokuvaprojekti, jossa tarkoituksenani oli kehittää lapsille jokaisesta vuodesta yksi albumillinen parhaita valokuvia sillä musta on ainakin itse ihanaa selata kuvia ihan niin kuin ennen vanhaan. Mutta projekti ei ottanut tulta alleen ensinnäkin sen hitauden sekä vaivalloisuutensa takia, ja lopulta rupesin myös miettimään haluaako nuo kaksi 18 valokuva-albumillista kuvamuistoja mukaansa siihen ensimmäiseen opiskelijaboxiinsa – luultavasti eivät.
Mutta mitä sitten olisi hyvä jättää muistoksi? Hukumme muutenkin materiaan ja ainakin minä haluan yleensä pistää kiertoon kaiken jota emme oikeasti käytä. Onko siis järkevää säästää jotain laatikko kaupalla, kun se ei ole ihan välttämätöntä. Riittäisikö muutama kirja, pari hassua piirrustusta ja jokunen kiva puulelu muistoksi vai tuleeko se joskus harmittamaan lapsia, kun en ollut säästänyt heille yhtään mitään. Mua oikeasti välillä ahdistaa tämä muistojen vaaliminen niin paljon, että se on noussut jo yhdeksi melko painavaksi syyksi sille miksen enää halua lisää lapsia. Nimittäin ajatus vielä kolmannen kaverin muistolaatikoista sekä kuvista tuntuvat ihan ylitsepääsemättömältä, eikä meillä ole edes tilaa niin paljon. Nyt haluan tietää mitä lapsuusmuistoja te aiotte jättää omillenne? Laatikoittain tavaraa vai jotain pientä sekä harkittua?