Mun jengi
Olimme yhtenä iltana kaikki ahtautuneet kylpyhuoneeseemme iltapalan jälkeen. Esikoinen iltahepuloi ja kokeili kuinka monta äitiä näkyy kun silmät laittaa kieroon, mies seisoi suihkun vieressä pitäen eroahdistuksesta itkevää vauvaa sylissään, ja minä pikapesin hiuksiani hoilaten samalla bussilaulua, jotta saisin pojan edes vähän rauhoittumaan. Siinä hetkessä tajusin ensimmäistä kertaa, että tässä me nyt olemme, kaikki neljä muina tyyppeinä elämässä elämäämme yhdessä. Toiset meistä arkeaan ja toiset lapsuuttaan.
Vaikka kuopus on kuulunut kalustukseen jo kohta puolivuotta, ja päihitimme alun epävarmuuden sekä vaikeudet parissa kuukaudessa, on arki tai oikeastaan koko elämä ollut silti siitä lähtien jatkuvaa opettelua uusiin rooleihin ja toimintatapoihin. Arki on pyörinyt toki ihan siinä missä ennenkin, mutta sitä on kuitenkin koko ajan tiedostanut, että hommat menevät eri tavalla kun aikaisemmin. Olemme elelleet elämäämme kolmistaan ja mukana on pyörinyt perheen uusi jäsen.
Nykyisin meillä ei kuitenkaan ole enää uusia tai vanhoja perheenjäseniä, ja jokainen on löytänyt täydellisesti paikkansa tässä perheessä. Poika alkaa olla myös jo niin mukana meidän muiden meiningeissä ja tuo joka päivä esille mahtavaa persoonaansa, etten pysty enää kuvittelemaan miltä tuntui, kun meitä oli vain kolme. Perhe tuntuu nyt kokonaiselta, ja elämä rullaa eteenpäin neljän hengen voimin, ihan niin kuin näin olisi ollut aina. Päivittäiset askareetkin sujuvat nyt sellaisella tahdilla, että uskallan melkein jo sanoa, että kaksi menee siinä missä yksikin.
Kun katselen näitä mahtavia tyyppejä, en malta olla hymyilemättä. Nuo tuossa ovat mun jengi ja yhdessä me neljä olemme meidän perhe.