Mustikassa
Mun piti ensin kirjoittaa jostain ihan muusta, muttei siitä tullut yhtään mitään sillä en oikein pysty nyt keskittymään mihinkään muuhun, kuin juuri tähän hetkeen. Jotenkin tämä meidän mökkikimaramme on saanut mut kerrankin elämään ihan vain tässä ja nyt. Tai siis pyrin tekemään niin ihan perusarjessammekin mutta täällä luonnon keskellä se tulee jotenkin ihan itsestään, ilman sen kummempaa yrittämistä. Toki olen täältäkin käsin hoidellut projektejani ja hommiani mutta sillä tavalla rennosti ilman stressiä.
Olen elänytkin viime perjantaista lähtien ihmeellisessä usvakuplassa, jossa ajatukseni pysyvät tiukasti elettävässä hetkessä tai ihan maksimissaan seuraavassa ruuassa – ihan parasta. Tähän saattaa tietysti vaikuttaa myös se, että pyykkihommat yms. kotona jatkuvasti tehtävät kotityöt voi täällä tyystin unohtaa, ja puolet ruuistakin voi käydä hakemassa tuosta ihan vierestä pellolta tai kasvimaalta.
Vaikka olen henkeen ja vereen kaupunkilaistyttö nautin silti ihan suunnattomasti olla välillä poissa kaupungista. Tuntuu ihanalta, että aamuisin ensimmäinen asia mitä näkee, kun avaa vielä vähän unisena tuvan oven on peltoa sekä metsää. Ja iltaisin makuukammarin ikkunasta tulvii ilta-aurinko sisään niin ihanasti, ettei verhoja raaski edes sulkea.
Tietysti jokin raja mullekin tulee vastaan tässä maalaiselämässämme ja jossain vaiheessa jatkuvasti samassa pihapiirissä löllyttely alkaa riittää. Tänään olikin ensimmäinen päivä, kun meidän koko sakki miestä lukuunottamatta joka on töissä, alkoi hyppimään seinille ja kaikkia kiukutti. Päätinkin keksiä meille pitkästä aikaa jotain tekemistä ja lähdin lasten kanssa mustikkaan. Olimme käyneet jo edellisenä päivänä äitini kanssa katsastamassa mustikkatilanteen ja kaikkien yllätykseksi se näytti hyvältä!
Tyttö nautti ihan suunnattomasti mustikoiden poimimisesta ja hän ilokiljahtelikin aina, kun pienen mustikkakorin pohja alkoi täyttymään. Poikakin tykkäsi napostella marjoja suoraan puskista, ja lopulta hän istui maassa mutustellen mustikoita suoraan korista. Saaliimme jäi tietysti melko pieneksi mutta se oli juuri sopivasti sillä hetkellä. Ja koska mustikkaretki tehtiin täysin lasten ehdoilla oli meillä mukana tietysti myös pienet eväät.
Kun mutustelimme metsässä eväsleipiä lintujen visertäessä ihan vieressä olin taas niin uppoutunut juuri siihen hetkeen kuin vain mahdollista. Yritän ottaa mukaan tätä samaa fiilistä huomenna, kun palaamme taas kotiin. Niin ja aion ehdottomasti uusia mustikkaretken mutta seuraavalla kerralla taidan jättää pikkukaverit kotiin, jotta mustikkasaalis olisi kuitenkin vähän suurempi.
Ps. Seuraavalla kerralla sitten jotain ihan muuta kuin yhden mutsin mökkipäissään kirjoitettuja hörinöitä. Ihanaa keskiviikkoa!