Nihkeitä päiviä

Välillä tuntuu, että jos eteeni ilmestyisi hyvä haltija joka tarjoaisi kurpitsavaunukyytiä takaisin työpaikalleni, hyppäisin mukaan samantien ja hoputtaisin vielä ajuriakin ajamaan kovempaa. Vaikka tämä kotiäitiys niin ihanan ainutkertaista sekä erityistä onkin, on myös päiviä jolloin istuisin niin paljon mieluummin aamupalaverissa juomassa laihaa kahvia kuin hinkkaamassa liisteriksi muuttuneita puuroklönttejä pois keittiön lattialta. Jatkuvasti pälättävä kolmevuotias ihme itkuraivareineen, koko ajan jotain tarvitseva vauva, sekä koti joka muuttuu hetkessä joka huoneen vallanneeksi sekatavarakaupaksi tuntuvat välillä ylitsepääsemättömän nihkeältä. Niin nihkeältä, että tekisi mieli hautautua syvälle peiton alle ja huutaa jostain sieltä välistä että pärjäilkää kuulkaa ihan itse vaan siellä nyt.

Näinä nihkeinä päivinä en vaan kertakaikkiaan jaksaisi nauraa, kun sormikkaita pukiessamme tytön sormet livahtavat mukahauskasti jo kolmatta kertaa vääriin koloihin. Eikä minua voisi vähempää kiinnostaa leikkiä kissaa, jossa konttailemme päättöminä ympäri asuntoa miukuen ja maukuen. Ja vielä vähemmän minua huvittaisi selvittää salapoliisina mikä vauvaa taas harmittaa, miksei ruoka maistu tai mitä hän ylipäätänsä haluaa. Viisi kertaa päivässä vetämäni ruokailurumba saa minut miettimään, että pitäähän tässä elämässä olla jotain muutakin kun pelkkää ruuan hankkimista, laittoa sekä jälkiputsausta. Ja sitä siivoaa, pukee, riisuu, pesee, hinkkaa, käskee ja yrittää tsempata päivän läpi hymyssä suin, vaikka ainoa asia mikä ihan oikeasti saisi minut hymyilemään olisi siistit omatoimiset pikkuihmiset jotka osaisivat hoitaa itse omat pissansa, pukemisensa sekä syömisensä.

Tällaisia kyllästymispäiviä tulee onneksi aika harvoin mutta silloin kun niitä tulee, tuntuu etten jaksaisi millään viedä päiviä läpi. Pienimmätkin vastoinkäymiset hermostuttavat ja haluaisin lähettää jatkuvasti miehelle valitusviestejä, että hänkin nyt ihan varmasti ymmärtäisi kuinka rankkaa ja epäpalkitsevaa tämä kaikki välillä on. Onneksi kuitenkin yleensä viimeistään silloin kun lapset ovat nukahtaneet pienille sykkyröille sänkyihinsä ja minä istahdan sohvan nurkkaan, kaikki se nihkeys katoaa enkä vaihtaisi sitä päivää mihinkään.