Kaupunkilaislapset luonnossa
Kaupungin vilinässä on aina ollut mielestäni sitä jotain. On ihanaa katsoa ihmisiä kahvilan ikkunasta ja keksiä heille erilaisia elämäntarinoita. Kaduilla kulkee vierekkäin niin turistit, lapset, vanhukset, bisnesnaiset kuin kovaäänisesti nauravat poikaporukatkin. Ikinä ei voi tietää kehen tai mihin törmää, ja sieltä täältä tulee esille uusia ravintoloita, tapahtumia sekä pop-up myymälöitä. Mun on hirveän helppo päästä ihmisten keskellä hyvään fiilikseen ja hypätä itsekin mukaan kaupungin menoon ja meininkiin.
Nuorena Porvoossa asuessani kaipasin juuri näitä asioita ihan valtavasti, ja muistan kuinka kurjaa oli saapua mummoni luota Helsingistä bussilla Porvoon torille, jossa pyöri ihan vain muutama ihminen. Talvisin tallustelin kotiin yleensä tyhjiä katuja pitkin ilman, että vastaani tuli yhtään ketään. Niinä iltoina joka askeleella tiesin yhä varmemmin etten tulisi jäämään Porvooseen, ja päätin lähteä sinne missä on enemmän mahdollisuuksia sekä porukkaa ympärilläni. Mulle oli oikeastaan aina selvää, että muutan Helsinkiin enkä ole katunut päätöstäni kertaakaan.
Mutta kaupunki ei ole mulle kuitenkaan kaikki kaikessa. Vaikka olenkin tällainen kaupunkilaistyttö, en siltikään voisi elää ilman luonnonrauhaa. Rakastan viettää aikaa isäni vanhalla kotitalolla peltojen sekä metsän keskellä, ja minusta on ihanaa sukeltaa kotioveltamme viidessä minuutissa Keskuspuiston metsiin. Olemme tietoisesti valinneet asuvamme Helsingissä kerrostalossa, muttei se onneksi poissulje meiltä luontoa.
Tahdomme näyttää ja opettaa myös kerrostalolähiössä asuville lapsillemme kuinka tärkeä osa elämää luonto on. Teemme paljon retkiä lähimetsiin, vaellamme Espoon luonnonsuojelualueilla, koluamme saaria ja pysähdymme ihastelemaan luonnon kauneutta aina kun mahdollista. Lapset pääsevät myös joka kesä kesäpaikallemme kirmaamaan peltojen keskelle, ihastelemaan mullasta puskevia porkkananvarsia ja kävelemään kinttupolkua pitkin korkean heinikon kutitellessa jalkoja läheiselle järvelle uimaan.
Haluamme, että lapsemme saavat napsia mustikoita suoraan puskista, kerätä hiekkatien pientareelta metsämansikoita ja lämmitellä kylmiä sormiaan retkipaikan nuotion äärellä. Toivomme, että hekin vielä joskus hullaantuvat metsän tuoksusta ja rakastavat märän sammaleen litinää kumisaappaiden alla. On mielettömän ihanaa katsoa, kuinka nuo kaksi tyyppiä joiden huone pursuaa leluista ei kaipaa yhtään mitään ylimääräistä metsäretkillämme. He tonkivat maata tikuilla, tömistelevät pitkin kallioita ja pysähtyvät seuraamaan muurahaisen kulkua kiven päällä. Ja se riittää vallan mainiosti.
Luonnon keskellä ei tarvitse mitään ihmeellisyyksiä ja juuri sitä minäkin välillä kaipaan. Kun on rymynnyt pitkin metsäpolkuja ja viettänyt aikaa vain oman retkiporukan kanssa, on taas hauskaa pujahtaa keskelle vilkasta katua havunneulasia hiuksissa. Me kasvatamme kaupunkilaislapsia niin, että luonto on suuri osa elämäämme.
