Päiväkotivalmiudessa

Päiväkotiin menevät kumisaappaat nököttävät eteisen lipaston päällä entisen metsäkerho- ja tulevan päiväkotirepun vieressä. Tossut ja uusi syyspipo on valittu jo hyvissä ajoin sekä huolella, ja kuravaatteet, varavaatteet ja ties mitkä vaatteet on nimikoitu. Itse tuleva päiväkotilainen hykertelee tyytyväisenä ja minä taas yritän saada tolkkua siitä mitä tästä kaikesta ajattelen – ihan hyvää luulisin. 

Tällä viikolla olen istunut joka päivä pienillä puisilla penkeillä ja seurannut pää pyörällä ympärilläni käyvää kuhinaa. Olen katsonut kuinka reipas oma tyttöni on, vaikka tiedän kuinka paljon häntä jännittää. Olen muistellut omia päiväkotimuistojani ja seurannut tarkasti työntekijöiden toimintaa. Olen ihmetellyt kuinka muina taaperoina poikakin pyörii yli puolet vanhempien lasten seurassa ja miettinyt, että olisiko hänetkin pitänyt laittaa päiväkotiin. Ja sitten olen tullut heti toisiin ajatuksiin ja ollut tyytyväinen, että perheen pienin saa olla vielä kotona. 

Aikamoista myllerrystä, mutta sellaista iloista joka kutkuttelee vatsanpohjassa. Tiedän, että kun maanantaina sanon tytölle heipat ja suljen päiväkodin oven en varmaan selviä ihan kuivin silmin. Mutta tiedän myös, että tyttö tulee pärjäämään hyvin ja hän on jo kysellytkin useana päivänä, koska hän saa jäädä päiväkotiin yksin ilman minua ja pikkuveljeä. Ja se helpottaa omia fiiliksiäni kovasti.

Olen niin iloinen, että esikoisemme on saanut olla kotihoidossa yli neljä vuotta, sillä nyt me taidamme olla molemmat ihan oikeasti valmiita tähän. Tyttö on ennen kaikkea iloinen päästessään päiväkotiin ja sen hän kertoo joka ilta. Hän on valmis, ja minä olen valmis päästämään tuon mimmin pehmeästi ja turvallisesti päiväkotimaailmaan.

Tänä viikonloppuna lähdemme vielä mökille sanomaan hyvästit kesälle, ja sitten maanantaina aloitamme ihan virallisesti uudenlaisen arkemme.