Paluu perhepetiin

Mulle oli vauvan syntymän jälkeen heti selvää, että kunhan vain saisimme kiikuttaa vastasyntyneemme kotiin, hän nukkuisi vieressäni ihan niin kuin sairaalassakin. Olisi tuntunut jotenkin hurjalta laittaa suoraan kohdusta tullut pieni, jota olin juuri kantanut sisälläni nukkumaan jonnekin muualle kun kainalooni. Ja niin me tuhisimmekin pojan kanssa vieretysten ensimmäiset kolme kuukautta. Vauva oli joka yö ihan siinä liki niin, että aamuisin heräsin aina toinen kylki hikisenä vieressäni pieni poikamme, jonka lämpöisellä poskella valui edellisestä imetyksestä jäänyt maitonoro.  

Kuitenkin sen kolmen kuukauden jälkeen alkoi tuntumaan että olisi ihan kiva kääntää kylkeä silloin kun haluaa, tai edes herätä aamuisin ilman hirveää niskajumia. Siirsimme pojan omaan sänkyyn, joka oli niin sanotusti sivuvaununa meidän sänkymme vieressä. Sivuvaunuratkaisu mahdollisti minulle paremmat yöunet, koska pystyin liikkumaan sängyssä vapaammin kun ei tarvinnut varoa musertavansa ketään alleen. Silti poika oli kätevän matkan päässä niin, että sain siirrettyä hänet hörppäämään maitohuikat tarvittaessa tai kurkistaa että kai tuo vielä hengittää ilman sen suurempia ponnistuksia.

Pinnasänky sivuvaununa toimi meillä ihan älyttömän hyvin, mutta siinä vaiheessa kun vauva oppi ryömimään kunnolla, pistimme sänkyyn laidan kiinni. Emme halunneet ottaa riskiä, että poika ryömii meidän sänkymme kautta lattialle ja muutenkin tuossa vaiheessa tuntui, että pojasta oli tullut hiukan herkempi nukkuja joka havahtui hereille aina kun käänsin kylkeäni. Vaikka pikkutyyppi siirtyi tasan sen puolimetriä oikealle, oli jotenkin kauheaa etten nähnyt enää poikaa öisin kunnolla. Totuin kuitenkin uuteen nukkumisjärjestelyyn melko pian, ja oli muuten ihanaa nukkua pitkästä aikaa ihan miten sattuu. 

Poika on vaan ollut ihan järkyttävän huono nukkuja ja aika pian minusta alkoi tuntumaan, että roikuin useammin pinnasängyn päällä heiluttamassa ja tassuttelemassa vauvaa kuin vetelin sikeitä omassa sängyssäni. Aamulla oloni oli samanlainen kun pidemmän kaavan kautta vietetyn baari-illan jälkeen, ja yöheräämisetkin tuntuivat lisääntyvän ainakin tuplasti. Ja niin se pikkukehveli soluttautui takaisin sänkyymme. Ensin otin hänet viereemme vasta aamuyöstä, mutta pikkuhiljaa olimme taas lähtöruudussa ja palasimme perhepetiin.

Peittelen pojan iltaisin omaan sänkyyn, jossa hän nukkuu ensimmäisen unipätkänsä. Yleensä siinä vaiheessa kun huoneesta alkaa kuulua itkua, hyppään itsekin punkkaan ja nappaan pojan viereeni. Yöt ovat oikeastaan taas ihan siedettäviä nyt kun voin tehdä hyssytykset, imetykset ja tutin suuhun laitot makuuasennosta, ja myös mies voi osallistua hommaan sängyn toiselta puolelta. Vauvakin on jo sen verran iso että nukumme kaikki yhdessä vähän rennommin, ja muutenkin tämä paluu perhepetiin tuntuu oikeasti helpottavan minun ja vauvan öitä. Mikään lopullinen ratkaisu tämä ei varmastikaan tule olemaan, mutta menemme nyt näin niin kauan kun hyvältä tuntuu.

Aina silloin tällöin myös tyttö hiipii sänkyymme, jolloin 160 senttiä jaettuna neljälle tuntuu hitusen ahtaalta. Mutta oikeastaan kaikesta ahtaudesta, potkuista kyljissä ja kylmistä iholle hakeutuvista minivarpaista huolimatta on aika ihanaa, että välillä voimme nukkua kaikki neljä samassa kasassa. Tai kolme, koska mies on hipsinyt aika usein aamuyöstä sohvalle.