Pelkoja ja katteettomia lupauksia
Tyttö pomppasi yhtenä iltana syliini suoraan kylvystä, hiukset vielä vettä valuvana. Hän nuuskutti käsivarttani, ja kaivautui syvemmälle villatakkini sisään. ”Äiti mä rakastan sua niin paljon, ja sinä minua. Ollaan aina täällä toistemme turvana, eikö niin? Eikä koskaan kadoteta toisiamme, eihän? Me rakastetaan toisiamme universumiin asti, ja sä et ikinä jätä minua.” – hän sopersi. Ja minä kerroin ja lupasin etten koskaan jätä häntä, emmekä me ikinä kadoteta toisiamme. En voinut kuitenkaan olla miettimättä, etten voi oikeasti kultapieni luvata sinulle mitään tuollaista. Siinä mä istuin vessanlattialla antaen tytölle kasan katteettomia lupauksia, nähden samalla ne kaikki uhkakuvat joiden takia joutuisin lupauksistani luopumaan.
En ole oikeastaan koskaan aikaisemmin pelännyt, että itselleni kävisi jotain. Mutta siinä hetkessä, kun esikoisemme veti ensi kertaa keuhkonsa täyteen ilmaa ja parkaisi ulos sen maailman kauneimman äänen, minuun istutettiin pelko. Olin yhtäkkiä tärkeä ihan eri tavalla kuin ennen. Meidän eteemme tuotiin pieni rääpäle, jonka koko elämä olin ollut ja tulin miehen kanssa olemaan. Tunne oli niin käsittämättömän vahva ja uusi, etten osannut oikein käsitellä sitä mitenkään. Huomasin vain miettiväni iltaisin, että mitä jos minulle kävisikin joskus jotain? Ja mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän aloin sitä pelkäämään.
En ajattele asiaa mitenkään aktiivisesti, mutta aina välillä oma kuolemanpelko saa minut otteeseensa, ja mietin itku kurkussa etten voisi mitenkään jättää omia lapsiani. Ajatus siitä, etten olisi täällä näkemässä kuinka nuo ihanuudet kasvavat on ihan hirveä. Pelko omasta kuolemasta, sairastumisesta tai pitkistä hyvästeistä saavat sydämeni jättämään lyöntejä välistä sekä kasvattamaan paniikinomaista ahdistusta. En halua, en voi, en pysty. Ikinä.
Tiedän etten ole korvaamaton mutten voi olla ajattelematta miten ne täällä pärjäisi? Kertoisiko kukaan enää kymmenen vuoden päästä niille tarinoita niiden äidistä? Muistaisiko kukaan kuiskia tytön korvaan kuinka kaunis hän on juuri tuollaisena; hiukset unesta pörröisenä mustikkahilloa poskella? Entä tietääkö mies varmasti, että pojan saa parhaiten rauhoittumaan kun hänen päätänsä silittää siitä ihan korvan vierestä, ja että spagetti pitää leikata ihan pieneksi, sillä muuten hän sylkee koko ruuan pois? Antaisivatko ne koskaan minulle anteeksi jos lähtisin, enkä voisi ottaa enää syliin vaikka he sitä kuinka tahtoisivat? Ja ymmärtäisivätkö ne jos en olisi sitä kertomassa, kuinka paljon minä niitä rakastan ja kuinka täydellisiä he ovat?
Pelko siitä, että itselleni kävisi jotain on toki vain jäävuorenhuippu kaikesta siitä muusta huolesta mitä vanhemmuuteen liittyy. Mutta se on välillä niin vahva ja ahdistava, etten tiedä miten päin olisin. Elämä tuntuu epäreilulta arpapeliltä, jossa minulla on ihan liikaa menetettävää.