Pöytäseurueen uusi jäsen

Muutama päivä sitten vauva siirtyi lattialta ruokapöytään. Muutos ei ollut kun reilun metrin mittainen, mutta sitäkin tärkeämpi meille. Ei siksi, että vauva osaa istua nyt tuettuna, mikä tietysti on ihan hienoa sekin, vaan siksi että nyt ensimmäistä kertaa voimme istua ihan oikeasti koko perhe yhtäaikaa ruokapöydän ääressä. 

Minun lapsuudenkodissani pidettiin kynsin ja hampain kiinni yhteisistä ruoka-ajoista, mikä tietysti kismitti teiniä, joka olisi mieluummin notkunut koulun jälkeen kaupungissa kun tullut kotiin perheen kanssa syömään. Näin jälkikäteen olen kuitenkin todella iloinen, että äitini jaksoi huolehtia siitä että keräännyimme edes kerran päivässä syömään yhdessä.

Nykyisin yhdessä syöminen on mulle yksi tärkeimmistä asioista mitä perheen kanssa voi tehdä, ja syömmekin yhdessä kaikki ne ateriat mitä vain pystymme. Arkisin se tarkoittaa ainoastaan aamupalaa miehen töiden vuoksi, mutta viikonloppuisin saamme mutustella päivän aikana neljä kertaa yhdessä. 

Minä taas syön päivän jokaisen ateriani tytön kanssa samaan aikaan, ja nyt puolivuotias poikammekin pääsee aterioimaan kanssamme pöydän ääreen. Se on uskomattoman ihanaa, kun kenenkään ei tarvitse katsella ruokapöydän tapahtumia lattialta käsin, tai ketään ei tarvitse roikottaa sylissä samalla kun yrittää itse tähdätä haarukkaa suuhunsa.

Joskus toki tuntuu, että olisi vain helpompi syöttää ensin vauva, sitten säätää kolmevuotiaan kanssa ja vasta sen jälkeen syödä oma ruoka ihan rauhassa. Mutta en siltikään vaihtaisi pois sitä, että saamme nauttia ruuasta ja toisistamme ilman puhelimia, leluja tai muita härpäkkeitä. Yhdessä syöminen on parhaimmillaan naurua, kuuntelemista, kuulumisia sekä yhteen kuuluvuutta. Ruokapöydän äärellä voi pysähtyä ja rauhoittua, sekä keskittyä ihan oikeasti niihin kaikista tärkeimpiin.