Sen pituinen uhma se

Enpä olisi uskonut vielä pari kuukautta sitten, että saisimme ennen kesää itsellemme reippaan ja iloisen pikkuapurin. Tuo metrin mittainen pörröpää tuo minulle postin ennen kun ehdin edes kuulla postilaatikon kolahduksen. Hän siivoaa kynät lattialta pyydettäessä ja hyppelee iloisesti aamupesuille. Hän haluaa osallistua ruuanlaittoon ja vie roskat omatoimisesti roskikseen. Kun pikkuveli kitisee lattialla hän törkkää tutin vauvan suuhun, silittää päätä ja antaa liian kauaksi karanneen lelun takaisin. Vaatteet menevät päälle tuosta vain, mitä nyt sukissa täytyy joskus vähän auttaa ja pääasiallisesti ruokakin maistuu tytön mielestä jollekin muulle kuin pahalle. 

Tämä metrinen antaa myös isoja pusuja, ja kertoo kuinka onnellinen on kun hänellä on näin ihanat vanhemmat. Pikkuveli on myös suurimman osan ajasta kiva, vaikkei tyttö olekaan. Ulos lähdötkin sujuvat nykyisin niin järkyttävän hyvin, että pääsemme ulos ovesta puolet nopeammin kuin aikaisemmin. Nyt meiltä kuuluu useammin naurua kuin itkua. 

Toki tytöltä löytyy omaa tahtoa edelleenkin runsaasti ja hyvä niin. Mutta nyt jokaisesta asiasta ei tarvitse enää vääntää, eikä homma pääty joka kerta itkuun. Tänä vuonna on lähinnä tuntunut, ettei mitään kannata ehdottaa tai järjestää, koska lopputulos on ollut ihan sama, olimme sitten tivolissa syömässä hattaraa tai kotona järsimässä makaronilaatikon jämiä. Itkuraivarit. 

Tilanne on kuitenkin ollut nyt jo jonkin aikaa melko seesteinen ja stabiili. Huomaan itsekin olevani paljon rennompi ja iloisempi nyt, kun ei tarvitse jatkuvasti odottaa milloin seuraava itkuhuutoräjähdys alkaa. Uskallan jopa miettiä olisikohan se pahin uhma tällä kertaa ollut nyt tässä? Vai johtuuko muutos siitä, että nyt se kaikista pienin istuu jo perheeseemme täydellisesti ja tyttö on tottunut veljeensä? Onko tämä nyt vaan tyyntä myrskyn edessä, ja odotettavissa on vielä jotain suurempaa ja pahempaa? Tiedä sitä, mutta nyt just on hyvä ja tuo tarpeellinen mutta hiukan rasittava kehitysvaihe on tästä kodista kadonnut.