Tasa-arvoinen vanhemmuus – uhraus vai mahdollisuus?

Syömme aamiaisen rauhassa, esikoinen ja minä. Vauva makoilee lattialla leluaan imeskellen. Mietimme, menemmekö vielä köllöttelemään sänkyyn vai lähtisimmekö jo puistoon. Mies hörppää vielä loput kahvistaan, antaa pusut omilleen ja huikkaa pikamoikat ulko-ovelta ennen kun lähtee töihin. Me otamme ison kasan kirjoja ja hyppäämme vielä hetkeksi peittojen alle lukemaan. Käymme puistossa auringon lämmittäessä poskiamme niin, että niihin on ilmestynyt aamupäivän aikana pisamia. Sisälle tullessamme nostan heränneen vauvan syliini ja saan taas kiitokseksi sydämen sulattavan hymyn. Päivä etenee omalla painollaan, meillä on aikaa toisillemme ja koko kaupunki on käytössämme.

Kun mies saapuu kotiin, tulee ovesta sisään isä. Isä, jolla on kaksi tuntia aikaa lapsilleen ja jonka silmissä painaa väsymys ja stressi. Isä joka silti kutittelee vauvan varpaita, leikkii poneilla ja kantaa kikattavaa tyttöä selässään uudestaan ja uudestaan ympäri asuntoa. Isä joka keittää puuron ja kokeilee ettei se ole liian kuumaa. Isä joka kylvettää, rasvaa, kampaa hiukset, pesee hampaat ja peittelee sänkyyn. Isä joka on ihan yhtä tärkeä ja hyvä kuin minäkin. Isä joka ei ole koskaan kyseenalaistanut sitä, millä oikeudella juuri minä olen se, joka saa nauttia tästä kaikesta vielä tämän vuoden loppuun saakka.

Esikoisen ollessa vauva, vanhempainvapaan ja siihen jatkeeksi pitämämme hoitovapaan pidin kokonaan minä. Syyt olivat silloin taloudelliset, olin opiskelija eikä meillä ollut varaa tiputtaa senttiäkään tuloistamme. Nyt tilanne on toinen, tilillemme kilahtaa suurin piirtein samankokoinen summa kuukausittain, eikä näin ollen taloudellista estettä paikkojen vaihdolle ole. 

Nyt syyt ovat puhtaasti itsekkäät. Haluan nauttia ja imeä itseeni nämä ainutkertaiset hetket, joita ei saa takaisin enää koskaan. En myöskään kestäisi ajatusta siitä, että joutuisin olemaan erossa vauvasta päivittäin useita tunteja. Maitoa pitäisi pumpata ja vauva tulisi opettaa juomaan pullosta. Enkä totta puhuen edes haluaisi venyttää omaa jaksamistani entisestään, menemällä töihin rikkonaisten öiden jälkeen. Aamuisin minä lähtisin, vaikka oikeasti haluisin jäädä. Miehenkin työura on tällä hetkellä pisteessä, jossa hänen ehkä kannattaisi ennemmin painaa töitä, kun jäädä kotiin lasten kanssa. 

Tarkoituksena olisi myös, että lapset menevät vanhempainvapaan jälkeen osa-aikaiseen hoitoon ja toinen meistä tekee lyhennettyä työviikkoa. Koska miehen työmäärä pysyy samana oli hän työpaikallaan kolme tai viisipäivää viikossa, ja minun ammatissani taas osa-aikaisen työn järjestäminen on helppoa, tulen minä jatkossakin viettämään kotona enemmän aikaa kuin mieheni. 

Mutta kyllä, voisimme järjestää asiat myös eri tavalla. Niin, etten minä ahmisi itselleni kaikkea ja myös mieheni pääsisi luomaan jotain ihan omaa lastemme kanssa. Vaikka olen henkeen ja vereen tasa-arvon kannattaja, en silti itse ole valmis tekemään tasa-arvoisen vanhemmuuden puolesta uhrauksia, vaikka pitäisi. Nyt kun osaa vanhempainvapaasta ei ole erikseen merkitty isälle, en halua siitä vapaaehtoisesti luopua. Toki jos aloite lähtisi miehen puolelta, joutuisin miettimään asioita uudestaan.

Nykyinen vanhempainvapaajärjestelmä on vanhanaikainen, eikä se palvele todellisuudessa lapsia tai tasa-arvoista vanhemmuutta. Kannatankin 6+6+6 -mallia jolloin vanhempainvapaan jakaminen olisi huomattavasti helpompaa, ja varmasti silloin myös meillä isä pitäisi osansa vanhempainvapaasta. Mutta siihen asti me toteutamme vanhemmuutta sillä lyhytnäköisellä tavalla, niin kuin suurin osa muistakin suomalaisista perheistä. Äiti hoitaa lapset sekä kodin ja mies elättää perheensä.

Vaatiko tasa-arvoinen vanhemmuus nykyjärjestelmällä liikaa uhrauksia vai avaako se molemmille uudenlaisia mahdollisuuksia? Onko teillä mies pitänyt osan vanhempainvapaasta vai kenties jäänyt kotiin vasta hoitovapaalle?