Vanhempainvapaan loppu
Vanhempainvapaa on nyt vietetty, enkä voi käsittää kuinka nopeasti tämä aika hujahti. Vastahan ajoin sairaslomalappu kourassa kohdunsuu pehmenneenä ja hiukan auenneena työpaikalleni keräämään tavaroita ja huikkaamaan moikat työkavereille. Sen jälkeen hautauduinkin sohvalle lääkärin määräyksestä ja lyllersin päivän aikana ainoastaan jääkaapille sekä vessaan. Kun äitiyslomani alkoi virallisesti, sain luvan pompata pystyyn ja hääräillä ihan siinä missä ennenkin. Sulloimmekin kahteen viikkoon kätevästi muuton, laatikoiden pakkaamisen sekä tyhjentämisen, vanhan kodin siivouksen, lukuisia Ikea-reissuja sekä joulun. Ja kaiken tämän tein jalat ristissä toivoen, että jos se vauva ei ihan vielä tulisi. Eikä tullutkaan, vaikka tyyppi kovasti lupaili ja antoi merkkejä halustansa päästä jo meidän muiden luokse. Kärvistelin lopulta viikolta 29 viikolle 40+6 kipeiden supistusten kanssa kunnes lopulta hän saapui.
Ja tästä kaikesta on kulunut niin lyhyt aika. Tuntuu etten ole ihan vielä edes päässyt kunnolla sisään tähän äitiyslomailuun ennen kun se jo loppuikin. Vaikka vauva on jo vastasyntyneeseen nähden iso poika, minusta on silti todella hurjaa että hän voisi aloittaa päivähoidon heti huomenna. Tuo pieni rääpäle joka nuhjaa nenäänsä olkapäätäni vasten useita kertoja päivässä, katsoo lamppua kun kysytään missä isi on, ja tunkee lounaalla haparoivin ottein makaroonia suuhunsa kahdeksankuisen pojan päättäväisyydellä.
Poika kasvaa ja kehittyy silmissä, joten minusta olisi ihan kamalaa etten olisi näkemässä ja kokemassa hänen elämänsä ensimmäisiä juttuja. Muutenkin tuntuu, että meidän välinen napanuoramme ei joustaisi vielä kahdeksan tai edes kuuden tunnin päivittäisiä eroja, ja pelkkä ajatuskin siitä saa vatsani muljahtelemaan ikävästä. Mutta onneksi poikaa ei tarvitse vielä kiikuttaa hoitoon. Taloudellinen tilanteemme kestää tämän melko suuren kuukausitulojen pudotuksen, vaikka joudummekin kaivelemaan säästöjämme silloin tällöin. Elämme mieluummin pennejä laskien, kunhan lapsemme saavat olla vielä vähän aikaa kotona turvallisen ja tutun aikuisen kanssa. Tyttö olisi toki jo ihan päiväkotiainesta mutta koska itse olen kotona, pysyy kolmevuotiaammekin tietenkin täällä meidän kanssamme.
Tarkoitukseni olisi palata ensi vuonna töihin, mutta ajankohtaa ei ole vielä sen tarkemmin mietitty. Ja jos vaan mahdollista mieskin pitää isäkuukauden jossain vaiheessa ensi vuotta. Välillä tämä avoin elämäntilanne ja täysin levällään olevat työkuviot saavat tällaisen kontrollifriikin ahdistumaan, mutta toisaalta tämä on aika ihanaa elellä päivä kerrallaan, kun mitään tiettyä päivämäärää ei ole lyöty lukkoon eikä mikään sido minua vielä mihinkään. Vaikka tämä kotiarki on aina kotiarkea, en kuitenkaan vaihtaisi tätä nyt mihinkään. Lapset ovat pieniä vain kerran ja haluan ottaa tästä kaiken mahdollisen irti nyt kun se on kerran mahdollista. Ja tietysti antaa lapsillemme vielä hetken aikaa elää kiireetöntä arkea ilman sen suurempia velvollisuuksia.