Tositarina todellisesta ystävyydestä
Luin eilen eläinpainotteiselta nettifoorumilta tarinan, joka todennäköisesti tulee olemaan yksi mieleenpainuvimmista tähän asti lukemistani tarinoista ystävyydestä ja siitä miten voi pyytettömästi välittää toisen hyvinvoinnista. En yleensä herkistele, mutta tämä kosketti vilpittömästi tätä koiranomistajaa. Surun kyynelistä ilon kyyneliin.
Referoituna: Tarinan kirjoittanut henkilö oli pitänyt koirilleen syntymäpäivät ja kutsunut kylään ihmis -ja koirakavereita. Synttärien jälkeen päivänsankarit omistajineen ja omistajan ystävä kera 8kk narttupennun olivat lähteneet iltalenkille tuttuun rantaan, jossa aiempi synttäripoppookin oli remunnut aiemmin päivällä. Koirat telmivät vapaasti, kunnes kaksi koirista putosi jäihin. Tarinan kertoja käskytti muut koirat nartun omistajan luo laitettavaksi hihnaan, jotta eivät tule perässä, kun kertoja lähti pelastamaan kahta koiraa jäistä. Avannossa uros räpiköi henkensä edestä ja kertoja sai sen nykäistyä ylös. Narttupentua hän ei löytänyt ja koetti käsikopelolla siirtää lohkareita ja etsiä koiraa jäisestä avannosta niin kauan, että omat kädet lähes paleltuivat. He soittivat hätäkeskukseen ja saivat apua pelastuslaitokselta, jonka sukeltajat vihdoin löysivät nartun avannosta. Kertoja elvytti koiraa, mutta valitettavasti hän ei saanut enää eloa siihen, vaan pentu oli menehtynyt jäiseen veteen. Samalla viikolla tältä kuolleen pennun omistajalta oli kuollut myös kissa, joten henkilö oli luonnollisesti surun murtama. Kertoja oli lähettänyt oman koiransa ulkomaiselle kasvattajalle koko tarinan, johon kasvattaja oli vastannut, että hänellä on 10-viikkoinen narttupentu, jonka oli aluksi meinannut itse pitää, mutta jos kuolleen pennun omistaja haluaa, pentu on hänen. Kertoja oli muina miehinä näyttänyt ulkomaisen pennun kuvaa koiransa menettäneelle, joka oli ihastunut pentuun heti, mutta todennut, että ”milläpä hän sen Suomeen hakisi”.
Kertoja kertoi myös, että heillä on tiivis kaveriporukka koiraharrastuksen ympärillä. Tämä porukka oli sitten yksissä tuumin päättänyt yllättää pentunsa menettäneen naisen keräämällä kolehdin, jotta tarinan kertoja pääsee hakemaan ulkomaisen pennun Suomeen. Tarkoitus ei ole korvata menetettyä koiraa uudella, vaan tuoda hieman iloa surun keskelle.
Leikkasin virtuaalisipuleita lukiessani tarinaa. Oma koirani on minulle hyvin rakas ja mietin miten suunnaton suru tulisi puseroon, jos omalle koiralle kävisi noin. Sitten kun viestejä luki eteenpäin ja selvisi tämä uuden pennun tuontiprojekti, voin rehellisesti sanoa, että liikutuin todella syvästi siitä, miten koiransa menettäneen läheiset näkivät vaivaa, jotta nainen saisi taas iloa elämäänsä. He tosiaan keräsivät kolehdin, ostivat tarvikkeita ja ruokaa pennulle. Kertoja sitten tämän viikon alussa lensi Espanjaan asti noutamaan pentua, joka saapui eilen Suomeen ja suuri porukka meni yllätysvierailulle ihanan pienen-suuren lahjan kera. Eläinfoorumilta suoraan lainattua:
Suvin reaktio oli melko huikea nähdä, se oli sellainen puhdas epäusko ja onnellisuus ja toivo yhtäaikaa. Hetki meni ennenkun tajuntaan mahtui se että se pieni raitapaita oikeasti ON täällä ja se oikeasti ON hänen. Oli iloa, liikutusta, kyyneleitä ja silkkaa onnea.
Ah, tuossa on ihana esimerkki tosiystävyydestä ja siitä, miten joskus tarinoilla tosiaan on onnellinen loppu. And they lived happily ever after.
image: http://bitsofwisdom.org/wp-content/uploads/2012/12/friendship.jpg
