Välipäivämietintä
Joulu tuli, joulu meni. Poika oli kaikesta päätellen ollut kiltein, ainakin jos lahjamäärää mitataan. Helppohan se on olla kiltti, kun on ollut vasta pari kuukautta maailmassa ;).
Itse huomasin harmikseni, että joulun (lue: joulukuun) mässäily alkaa jo tuntua housun saumassa ja tein jotain todella epänormaalia; ilmoittauduin luisteluhiihdon tekniikkakurssille! Lisänä toiveissa on ( siis täydellisen hiihtotaidon saavuttaminen kolmella parin tunnin sessiolla lisäksi ) muutto keskelle korpea. Plussana korvessa olisi toivotun hiihtotaidon ja hiihtoinnon hyödyntäminen perberinpienennystarkoituksessa!
Elämä kerrostalossa on mielestäni omalta osaltani niinsanotusti nähty. Ei sillä, on ihan virkistävää kuunnella naapurin juoppojen riitelyä pari kertaa viikossa, valitettavasti ks riita noudattaa aina samaa kaavaa ja näin monen vuoden jälkeen alkaa käydä tylsäksi. Toki asiaa auttaa viereisen rapun nuorison sählynpeluu-kiljunta-älämölö-soundit kerhohuoneelta, joka sijaitsee pari kerrosta asuntomme alapuolella, äänet kuitenkin ovat niin selvät, että luulisi pelin olevan oven takana. Jos mikään edellämainituista ei vielä auta, niin naapurinsedän ”oma kiva” on sellainen tieto/ääni, jota ilman pärjäisin vallan mainiosti.
Toivomme siis hartaasti, että alustava suunnitelmamme kivasta kaksiosta reilun kymmenen kilometrin päästä nykyisestä asunnostamme, keskellä metsää puutalon päädyssä toteutuisi, ja pääsisimme omaan rauhaan pois Keski-Uudenmaan ghetosta. Pojan tulevaisuudenkin kannalta itäinen Uusimaa on ideaali kasvuympäristö, koska rehellisesti sanottuna alueen kalleus karsii kaveripiiristä pahimmat ns häiriökakarat ainakin teoreettisesti.
Myönnän, edellämainittu on todella rumasti sanottu, mutta mitäpä ei tekisi oman tärkeimpänsä parhaaksi. Kuulostaa kovin kokoomusmaiselta mielipiteeltä, mutta kun olen katsonut ikkunasta meininkiä talomme edessä olevassa leikkipuistossa, en ole voinut kuin toivoa, ettei poikamme koskaan tutustu esim. erääseen vakiokävijäperheeseen. Kiitos ja anteeksi pinnallisuuteni, mutta haluan pojalleni lähtökohtaisesti tasapainoisia kavereita ja kaveriperheitä, jollaisia itsellänikin on ollut.