LEVOTON SYDÄN

Sade tekee oloni turvalliseksi ja levolliseksi. Tuntuu kuin sade saisi aikaan sen, että ihmiset pysähtyvät hetkeksi luonnon edessä. Sillä hetkellä vain luonto on voimakkain ja hallitsevin. Rakastan sadetta -olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Annan kaiken veden tippua kasvoilleni ja hiuksilleni, ja jos mahdollista, mielelläni menen paljaalle ruohikolle makaamaan paljain ihoin. Liikenteen hiljeneminen, ympäristön hälinän ja vastaantulevien ihmisten väheneminen rankkasateen hetkellä on terapeuttista. Ainakin, täällä Ruotsin neljänneksi suurimmassa kaupungissa asuessa se on terapeuttista.

Palaan mielessäni siihen hetkeen, kun ala-asteella kävelimme koulun takana olevaan metsään retkelle. Mukana parhaimmat ystävät, ihanat opettajat ja rapsakat värikkäät Rukka-sadevaatteet päällä. Se hetki oli sille pienelle tytölle vain se ainut hetki mikä merkitsi. Ei ollut muuta mielessä. Aina yksittäinen hetki oli tärkein ja suurin. Siitä hetkestä selviäminen ja siihen hetkeen täydellinen keskittyminen oli se, minkä tiesin. Se päti muihinkin asioihin.

Urheilu on ollut aina paras ystävä, johon luottaa ja johon panostaa ja tähdätä sata prosenttia. Se pätee edelleen, ja sen ansiosta olen edelleen tässä. Kun seison lähtöviivalla, radalla, matolla tai hiekkapolulla ennen lähtöä, muu maailma hiljenee. Täydellinen keskittyminen, en välitä muista tai mistään ulkopuolisesta. Olen yksin hetkessä mikä on parhainta ja terapeuttisinta ikinä. En ikinä vaihtaisi sitä mihinkään. Se hetki on kuin seisoisi sateen alla hiljaisuudessa, rauhassa ja keskittyen vain hetkeen. Mieli on tyyni, mutta kehoon pumppaa adrenaliinia ja olo on valmistautunut. Sen niin tutun ja tavallisen mutta ainutlaatuisen hetken haluaa aina kokea uudestaan, ja uudestaan. Sade on vertauskuvani elämäni tärkeimmästä asiasta.

Onneksi voin kokea tuon tunteen missä vaan, sillä koti ei ole aina neljä seinää ja katto. Tiedän sisimmässäni, että kotini ei ole täällä. Se on siellä, minne palo ja syvät unelmat johdattelee unissa, päivittäisissä ajatuksissa, päiväkirjamerkinnöissä ja suullisessa kommunikoinnissa. Koti ei välttämättä tule vastaan mainoslehtiä selaamalla. Se on ehkä mentaalinen paikka jossa on tilaa ajatuksille ja haaveille ja jopa niiden fyysiselle toteuttamiselle. Levoton sydän ei ole merkki levottomuudesta tai elämässä eksyksiin joutumisesta. Se on mielestä hyvin, hyvin vahva merkki siitä, että koti on liian kaukana.

Toivon, että elämäni kaksi vahvinta esikuvaa olisivat vielä täällä. On vaikea johdatella itse itseään, tehdä vaikeita päätöksiä ja olla varma, että päätökseen uskaltaa luottaa. On oikeastaan vaikeaa olla enää mistään varma. Jollakin tavalla, aina vaan, ne isoimmat ja kauneimmat unelmat kannattelevat jalkoja, jokaista heikkoa ja haparoa askelta.
Pidän kiinni.

//Jenni