WILD TO RUN WITH

 

Tässä olen onnellisimmillani. Tai sitten en. En kirjoita, en aio edes kuvata sanoilla tuota tunnetta. Seison valokeilassa ja kuuntelen vain kehoa, odotan, odotan, odotan… Pahinta on tajuta, että koko puolen vuoden aikana oon saavuttanut optimaalisimman tason, mutta samaan aikaan oon kohdannut optimaalisimman romahduksen. Jokin pieni osa kehoa ottaa nyt vastaan, ja se jarruttaa mua -lähes kaikessa. Psyykkeessä. En halua edes antaa anteeksi, koska tää ärsyttää ja on epäreilua.

Jotta asia avautuisi paremmin, kyse on siis juoksemisesta ja oikeasta jalasta. Ne ei nyt enää tunnu olevan se sama yhtä hyvä kombo kuin aikaisemmin, nimittäin riskinä on että oon joutunut juoksijan polven armoille. IT-jänne on jumittunut, polven ulkosyrjä sekä polvitaive huutavat jo kahden juostun kilometrin kuluttua niin kovasti, että juokseminen täytyy välittömästi lopettaa ja tämän jälkeen myös kävely on tuskallista. Tuon tuskan jälkeen sama kipu kestää loppupäivän, nykyään jopa jo seuraavaan päivään asti. Jumitus lähtee siis jo lonkasta asti, ja epätasapainoa voisin kuvailla niin että esimerkiksi nilkka on jumissa, sääri on ”löysä” ja taas polven alue erittäin kireä. Mun vasemmasta jalasta ammattilainen onkin sanonut, että se on täysin oiva mallikappale kun taas verrataan oikeaan. Nyt käsillä on vain rutka kaupalla kehonhuoltoa ihan ääripäästä, kaikki mahdolliset kuntoutukset sekä kotihoidot mitä vain voi tehdä tälle vaivalle. Ja ei tässä vielä kaikki. Mulla olisi siis edessä elämäni toinen puoli maraton juostavana noin kolmen viikon kuluttua. Olenko panostanut siihen? No totta hitossa. Olenko kehittynyt viime kesän juoksusta? No totta hitossa. Olenko satsannut aikaa, vaivaa, henkistä ja fyysistä jaksamista sekä uhrannut koko kehoni tuota päivää varten? No totta hitossa. Asia kun nyt vain ei ole enää niin yksinkertainen, muutamana kertana jopa kisojen välistä jättäminen on tullut mieleen, mutta en halua vielä uskoa siihen.

Onneksi on kuitenkin lohdullisia asioita, kuten se, että voi hyppiä, pomppia, loikkia, sprintata ja pyöräillä sekä voimistella niin paljon kuin sielu sietää. Minkään näiden edellä mainittujen asioiden yhteydessä polvi ei siis kenkkuile laisinkaan (ellen ole sitä jo aikaisemmin rasittanut juoksemisen yhteydessä). Toki esimerkiksi bodyattackissa pitkissä juoksubiiseissä olen huomannut nyt äskettäin, että vaiva saattaa ilmetä… Vaiva esiintyi ihan ensimmäisen kerran joulun 2015 jälkeen tavallisella juoksulenkillä. Sen jälkeen tammikuussa vaivaa esiintyi ihan koulun penkillä istuessakin. Yhtäkkiä tammikuun jälkeen toukokuuhun asti vaivaa ei esiintynyt ei sitten kertaakaan, vaikka tein kaikkea mahdollista! Kävin pariin otteeseen 15 kilometrin juoksuilla, eikä yhtään mitään. Nyt kesää kohti vaiva ilmeni yhtäkkiä uudestaan ja säikähdin totaalisesti.

Mäkitreeniä pitkästä aikaa (mikä meni myös pilalle polven takia)!

Yllä oleva kuva keväältä, yksi aivan super huippu päivä jolloin olin elämässäni onnellisimmillani. Päivään sisältyi aamulla tunnin bootcamp, iltapäivällä puolen tunnin sprint (hiit-treeni pyörällä) ja loppuveryttelyksi bodyattack. Tuo tunne on parasta koko maailmassa.

 

Jotta tämä kirjoitus ei jäisi niin surumieliseksi, haluan vain sanoa kaikille tätä tekstiä lukeville, että ole kiitollinen kaikista hetkistä. Ole kiitollinen siitä, mihin kykenet ja pystyt. Jos urheilet, ole kiitollinen varsinkin kehollesi ja kaikille pienille asioille, jotka saavat hymysi huulille ja tekevät treenaamisestasi sen mitä se sinulle on. Kun koittaa aika, että jotain viedään sinulta pois, olisi halunnut vain nauttia vielä, vieläkin enemmän.

Lupaan kirjoittaa itseäni kiinnostavista ja ajankohtaisista asioista ja oivalluksista tänne mahdollisimman pian! Saatan lisäillä myös kesäisiä reseptejä jatkossa. :)

– Jenni