Laastaria!

Olen aina ollut aika herkkä. Lasten, eläinten ja heikompiosaisten kärsimykset tuntuvat minusta usein ylitsepääsemättömiltä käsitellä. Odotusaika näyttää pahentaneen tilannetta. Luontodokkareita on ihan turha katsoa, kun jatkuvasti joutuu laittamaan silmät kiinni ja sormet korviin.  Jos televisiossa lapsi kärsii, on se sitten fiktiivinen elokuva tai uutislähetys, on minun vaihdettava kanavaa. Mitäköhän tälle tilanteelle tapahtuu kun lapsemme tulee kotiin.

Jo etukäteen odotan pelolla lapsen ensimmäistä avohaavaa  tai oven väliin jääneitä sormia. Mistä ihmiset yleensäkään löytävät toimintakyvyn lapsen sairastaessa tai loukatessa itsensä? Adoptiolapsi on usein käynyt elämänsä alussa läpi rankkoja kokemuksia. Vanhemman tehtävä ei ole mennä niistä sirpaleiksi, vaan auttaa ja tukea lasta. Miten se tehdään silmät kiinni, kauhusta jäykkänä?