äiti-ihminen vai vaan ihminen?

Olen huomannut ajattelevani, että ollakseni hyvä äiti minun tulee muuttua. Paremmaksi, kiltimmäksi, huolellisemmaksi, hauskemmaksi. Saattaa olla, että oman kelpoisuutensa todistelu erinäisille viranomaisille on aiheuttanut paineita todistella sopivuuttaan vanhemmaksi myös itselleen. Myös pitkä odotusaika on saanut minut joskus pohtimaan ansaitsenko saada lapsen vai ei. Ihan kuin lapsia nyt ansaittaisi muutenkaan. Kummallista kyllä, puolisolleni en aseta lainkaan samanlaisia muutospaineita kuin itselleni.

Viime aikoina olen koittanut haastaa tätä ajatusmallia. En usko, että on hyvä idea aloittaa perhe-elämä samaan aikaan kuin koittaa muuttaa omaa persoonallisuuttaan.Stressiä tulee varmasti muistakin asioista.  En odota täydellisyyttä keneltäkään muulta, ehkä minullekin sallitaan pieniä epäkohtia. Ystäväni ovat pysyneet lasten saamisen jälkeen enimmäkseen omina itseinään. Osa heistä on ehkä muuttunut, mutta luulisin, että muutos on ollut heille itselleen mieluinen. Rauhallinen perhe-elämä tai hiekkalaatikkoleikit ovat enemmän joidenkin mieleen kuin se sosiaalinen rumba, jota he ovat nuorena eläneet ja jota minä taidan edelleen elää.

On hurjaa olla vastuussa jonkun ihmisen kasvatuksesta ja hyvinvoinnista. Tiedän, että vaikka kuinka yrittäisi tehdä parhaansa, tulee eteen varmasti tilanteita joissa ei tule toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Nälkä, huonosti nukuttu yö tai oma mukavuudenhalu tulee väliin. Vanhemmat ovat kuitenkin aina epätäydellisiä. Ehkä on parempi myöntää omat ongelmansa ja elää rehellisesti omana itsenään.  Jos itsensä hyväksyminen olisi sittenkin  se tärkein asia mitä lapselleen voi opettaa.