Onnellinen adoptio-odotus

Välillä kun saa puhalleltua negatiivisia ajatuksia ulos, voi keskittyä odotuksen ihaniin puoliin.

Ajattelen päivittäin sitä miten onnekas olen kun saan olla tässä tilanteessa. Joka päivä lähempänä oman lapseni tapaamista. Odotus on ollut jo hyvin pitkä mutta ensimmäiset vuodet eivät olleet ollenkaan hankalia. Tiesimme, että odotusta on edessä vuosia, joten pystyimme keskittymään muihin asioihin.

Elämämme tulisi muuttumaan, joten tarkastelimme molemmat uraamme ja mietimme minkälaista elämää haluamme lapsiperheenä elää. Minkälaisia työtunteja  ja kuinka stressaavaa työtä haluaisimme tehdä. Odotusvuosien aikana muokkasimme määrätietoisesti uriamme niin, että nyt lapsella on tilaa elämässämme ja kodissamme.

Meillä oli  aikaa keskustella rauhassa siitä millaisia vanhempia haluamme olla ja millaista haluamme arkemme olevan. Kävimme kerran kuussa keskustelemassa ihanan sosiaalityöntekijän kanssa siitä millainen oma lapsuutemme oli, minkälaista vanhemmuus voi olla ja miten vaikeiden tilanteiden yli pääsee. Adoptiokurssilla tapasimme muita odottajia ja adoptioperheitä ja jaoimme odotuksen herättämiä tunteita ja kysymyksiä yhdessä.

Odotusaikana kaikki on myös ollut meille tuleville vanhemmille yhteistä. Kumpikaan ei yksin joudu kärsimään hormonimyrskyistä (hah. tämä ei kyllä oikeasti taida pitää paikkaansa), kumpikaan ei joudu uhraamaan reissuja ystävien kanssa odotusaikana (tai viinilasillisia) ja tulevan vanhempainvapaankin voimme jakaa ilman imetykseen tai toipumiseen liittyviä rajoitteita.

Emme voi tietää lapsestamme oikein mitään etukäteen. Pääsemme yhdessä seikkailuun, jossa saamme tutustua ihan uuteen ihmiseen ja meihin vanhempina hänen kauttaan. Koska hän ei perimässään saa meiltä kummaltakaan mitään, emme voi ennalta olettaa mitään. Miten vapauttavaa se onkaan. Ja miten jännittävää!