Yksi omituinen ja odottamaton asia tässä ”loppuvaiheen” odotuksessa on ollut sen vaikutus uneen.

Olen aina nukkunut hyvin, pitkiä öitä ilman mitään katkoja ja häiriöitä. Mutta kun saimme tiedon siitä, että on meidän aikamme lähettää paperit kohdemaahan, loppuivat nämä helpot, rennot yöt.

Nyt olen herännyt joka aamu ennen herätyskelloa, heräillyt ja ollut valveilla pitkiä aikoja joka yö, ja nukahtamisesta on tullut hyvin hankalaa. Aluksi syytin alkukesän valoisia öitä, sitten kaamosta, työkiireitä ja loma-aikatauluja. Lopulta ainoa selitys mitä tälle olen keksinyt on stressi. Elimistöni on luultavasti jatkuvassa stressitilassa ja se pitää minua öisin hereillä.

Vaikka kuinka ajattelee rentoutuneensa ja ajatelleensa jotain muuta, niin näemmä se odotus jossain kuitenkin aina lurkkii.

Näin ne vuodet kuluvat.

Palveluntarjoaja lähettää jokavuotisen laskun. Arkipäivä seuraa toista. Lomapäivien sijainnilla pitää pelata työpaikalla ja puolison kanssa kalenteritetristä.  Kesälomasuunnitelmien aika alkaa olla jo. Puhelin on ihan yhtä hiljainen kuin se on ollut tähänkin asti.

Mitäköhän tulen kaipaamaan näistä päivistä, kuukausista ja vuosista jälkikäteen. Hiljainen koti, lukurauha, ystävien kanssa vietetyt ex tempore-illat, mahdollisuus lähteä reissuun kun siltä tuntuu, hyvin nukutut yöt?

Toisaalta onneksi minulla ei ole taipumusta haikailla mennyttä. Elämässä erilaiset kaudet seuraavat toisiaan, jos nykyinen ei ole mieluinen, pitää seuraavasta tehdä parempi.

En voi uskoa kirjoittavani näin, mutta: olen sittenkin tyytyväinen siitä, että olemme joutuneet odottamaan lasta vähän pidempään kuin aluksi toivoin. Minulla on ollut aikaa miettiä mitä asioita arvostan elämässäni ja mitä siitä haluan säilyttää lapsen tullessa. Olen myös ymmärtänyt, että osa odotuksistani (enimmäkseen itseäni kohtaan) lapsiperheenä elämisestä on ollut mahdollisesi turhia ja liian tiukkoja. Katsotaan nyt minkälainen tyyppi sieltä tulee ja tehdään niitä periaatepäätöksiä sitten. Kaiken ei onneksi tarvitse muuttua.