Lentokentät tuntuvat olevan minulle erityisen vaikeita paikkoja odotusaikana. Olen jo useamman vuoden seurannut matkustavia lapsiperheitä kateellisena. Absurdia, tiedän kyllä. Onnellisia lapsiperheitä ei yleensä lentokentillä näe. Väsymys, olalta tippuvat hoitolaukut, nuhjuiset matkustusvaatteet ja itkun mahdollisuudesta jo etukäteen ärtyneet kanssamatkustajat muodostavat yhdistelmän, jota harva  vain käsimatkatavaroiden kanssa liikkuva yksinmatkustaja kadehtii. Toisin on minun kohdallani.

Kun astun lentokentälle, en voi olla ajattelematta miten seuraavaksi kentän nähdessäni on mahdollista että olen jo matkalla kaukomaille lastani tapaamaan. Seuraavaksi kun nousen lentokoneeseen, on yksi paikka varattu minun lapselleni. Lentoemännät ojentavat piirustusvälineet ja muistipelikortit minulle.  Tämän ajatuksen jälkeen jokainen vastaan tuleva lapsiperhe muistuttaa siitä määräämättömän pitkästä odotuksesta joka minulla on edessä.  Tuntuu että kestän hyvin lentokoneraivarit, tahmaiset maissinaksut ja vaipanvaihdot tuhansien metrien korkeudessa jos minun ei enää tarvitsisi odottaa.

Tällä lentomatkalla ei ollut vielä hakumatkan vuoro. Mutta ehkä jo pian.