Päiväunia

Aamulla matkalla töihin käyn läpi koko tulevan päivän. Mietin miltä tuntuu saada puhelimitse tieto lapsesta kesken palaverin, matkalla seminaariin, sopimusneuvotteluissa, kahvitauolla, kotimatkalla.

Jännitän mahdollista reaktiotani. Osaanko ollenkaan puhua puhelimeen kun tuttu numero soittaa, itkenkö holtittomasti, ymmärränkö puhetta lainkaan. Missä järjestyksessä sukulaisille ja ystäville kerrotaan. Kenelle on tärkeintä kuulla asiasta ensin. Miten siitä kerrotaan. Saammeko heti sähköpostilla kuvia vai pitääkö niitä odotella postitse.

Joka päivä mietin miksi juuri se päivä olisi erityinen kun lapsen kanssa käydään myöhemmin läpi tarinaa hänen matkastaan perheemme jäseneksi. Adoptiokuukausi, lapsen oikeuksien päivä, Suomen pääsy jalkapallon EM-kisoihin, joka päivä jotain erityistä tapahtuu. Joka päivä on hyvä päivä kuulla lapsesta ensimmäistä kertaa.

Monet ovat sanoneet puhelun tulleen kun sitä vähiten odottaa. Sellaisia hetkiä ei minun arkeeni mahdu.

Perhe Ajattelin tänään

päivissä on eroa, viikoissa ei niinkään

Lapsitietoja näyttää tulevan eniten loppuviikolla. Niinpä torstaiaamusta perjantai-iltaan jokainen minuutti on potentiaalinen hetki kuulla ensimmäisen kerran tulevansa vanhemmaksi. Ja niitä minuuttejahan riittää.

Viikot kulkevat samalla kaavalla. Maanantaina viikko näyttää olevan täynnä mahdollisuuksia, tiistai hurahtaa vauhdilla, keskiviikkona alkaa jo ahdistaa, torstai ja perjantai kestävät ikuisuuden. Jossain vaiheessa perjantai-iltaa pitää aina luovuttaa ja huokaista. Viikonloput kuluvat energiaa kerätessä.

Jos puhelin unohtuu johonkin perjantaina aamupäivällä ja joutuu istumaan asiakastapaamisessa ilman sitä, ei keskittymisestä varmasti tule mitään. Jos se on edessä, ei keskittymisestä tule mitään. Ihmeellisesti silti työt hoituvat ja palaute on positiivista.

Joskus mietin muistanko tulevaisuudessa näistä viikoista ja kuukausista mitään muuta kuin puhelimen ruudun. Toivottavasti muistan. Kamalasta odotuksesta huolimatta elän elämäni mukavinta aikaa.

Perhe Ajattelin tänään