Hetki sitten löysin internetistä niitä peräänkuuluttamiani verkkovertaisyhteisöjä. Ihmiset kertovat näemmä edelleen avoimesti itsestään ja odotuksestaan mutta suljetuissa ryhmissä.

Muiden ihmisten pirisevät puhelimet saavat minut kyyneliin. Miten ihanaa on kun lapsi saa perheen ja vanhemmat saavat kauan odotetun lapsen. Facebookin seuraaminen ei vuosiin ole tuntunut näin tärkeältä.

Ihaninta on kuitenkin kaikki tieto. Palveluntarjoajat antavat hyvin niukasti tietoa mistään etukäteen. Lapsen hakumatkalle varautuminen ja valmistautuminen on aikalailla mahdotonta ilman kokeneiden vinkkejä. Miten matkalle lähdetään, missä majoitutaan, mitä pakataan mukaan, mitä voi ostaa paikan päältä, mitä kotiin kannattaa ostaa etukäteen, miten asiasta puhutaan perheenjäsenille, voiko anopin ottaa mukaan, mitä kaikki maksaa, milloin ja miten ne maksetaan? On paljon vaadittu että nämä kaikki pitäisi selvittää tunnepöllyissä, muutamassa päivässä lapsitiedon saamisen jälkeen.

Monta vuotta tiesin, että lapsi ei ole vielä tulossa. Pystyin varaamaan lomamatkoja, sanomaan sukulaisille että eivät odota pariin vuoteen vielä perheenlisäystä sekä keskittymään uraan ja ystäviin. Vasta nyt, viimeisten kuukausien aikana, on odotus alkanut tiivistyä. Hakemus on lähetetty kohdemaahan ja puhelin voi periaatteessa soida milloin vain. Tai olla soimatta.

Tähän asti olen suhtautunut koko asiaan aika rauhallisesti, välillä pohtinut olenko ollenkaan tosissani. Nyt se ei enää onnistu.

Osittain kyseessä on varmasti ihan oma päätös – haluan odottaa. Haluan olla kärsimätön. Haluan uppoutua ajatukseen lapsesta ja äitiydestä. Aivan kuten raskaana olevat äiditkin saavat olla.

Elämääni ei tarvitse mahtua muuta kuin tulevaisuuden järjestelyitä, valtavaa tiedonhankintaa, internettiin uppoutumista ja itkukohtauksia. Minulla on tähän lupa. Olen odottava äiti.