Tuntuu kuin hengittäisin muovipussin sisällä.

Tuntuu siltä kuin joku kaataisi sulaa metallia keuhkoihini.

Tuntuu siltä kuin lennon viimeisten kuulutusten aikana on joutunut hitaimpaan turvatarkistusjonoon. Joku edessä ei millään ymmärrä, että nesteet on laitettava pussiin ja turvatarkastaja kaivaa putelin toisensa perään hänen laukustaan. Hätäiseltä ei saa näyttää jotta kenenkään epäilykset eivät heräisi. On vaan oltava rauhassa, toivottava parasta ja yritettävä hengittää vaikka keuhkoihin ei tunnu mahtuvan lainkaan ilmaa.

Siltä tuntuu tämä odotus.

Vielä kymmenen vuotta sitten netti tuntui olevan täynnä adoptioblogeja. Perheiden kertomuksia odottamisesta ja erilaisista byrokratian pyörteistä. Keskustelupalstoilla kirjoitettiin avoimesti sosiaalityöntekijän kanssa käydyistä keskusteluista ja päivitettiin prosessin vaiheita.

Etsin kuumeisesti läpi internetin jotain uutta blogipostausta, keskusteluketjua, uutista tai naistenlehden juttua. Jotain mistä saisi vertaistukea, lohtua odotukseen tai jos ihan rehellisiä ollaan, lupausta ihmeestä, kahden kuukauden odotusajasta, ylläripuhelusta ennen kuin hakemus on edes perillä.

Näitä ei kuitenkaan netistä enää löydy.  Keskustelut ovat pian kymmenen vuoden takaa, blogit ovat hiljenneet sitä mukaa kun odottajat ovat saaneet lapsensa, kukaan ei enää oikein kirjoita omilla kasvoillaan ja nimellään. Ehkä se pitää tehdä itse. Ei omalla nimellä, ei kuvien kanssakaan. Mutta jos viikkoja valitan siitä että blogeja tästä odotuksesta ei enää löydy, pitänee ryhtyä toimeen.