Mitään ei tapahdu. Ainakaan mitään ei näytä tapahtuvan. Palvelunantajat viestittelevät kiitettävän ahkerasti tilanteista ja käytännöistä eri maissa. Kuitenkaan niitä tärkeimpiä viestejä ei tule.
Välillä ei tunnu miltään. Päivät valuvat menemään ja uusia tulee. Niitä ei erota toisistaan.
Välillä vaan itkettää. Ihan kaikki.
Muistan hyvin miten me päätimme alkaa odottaa sinua.
Minä ehdotin isällesi, että meitä voisi olla tulevaisuudessa kolme. Hän piti ajatusta ihan mahdollisena, mutta ajoitusta liian nopeana. Sovimme yhdessä että asia jätetään odottelemaan pitkäksi aikaa.
Sitten kuitenkin kävi niin, että tiesimme molemmat että on aika. Täytimme lomakkeen netissä ja jäimme odottelemaan. Ajatus sinusta hitaasti kasvoi. Minun sydämessäni suurina aaltoina, niin että joskus en pystynyt muuta ajattelemaankaan. Sinun isäsi sydämessä pienenä, hitaasti ja varmasti eteenpäin kurkottelevana taimena.
Me täytimme lomakkeita, istuimme toimistoissa puhumassa ja kuuntelemassa, kävimme kursseilla ja luennoilla. Kotimatkoilla olimme nääntyneitä kaikesta siitä yrittämisestä. Ja tyytyväisiä että edistystä oli tapahtunut. Me haimme lupia, lääkärintodistuksia, rekisteriotteita, passikuvia, askartelimme kirjoja ja kirjoitimme kirjeitä. Ja sitten pistimme kaiken postiin.
Ja sitten me vain odotimme. ja odotimme. ja odotimme.
