Paperilla parempi

Viime vuosien aikana olen oppinut tarkastelemaan asioita adoptioprosessin kannalta. Tai siis pelkäämään.

Adoptioneuvonnan aikana pelkäsin kesäfestareilla  ja vappuaattona, että törmäisin sosiaalityöntekijäämme. Miltä näyttäisi se, että liikun kaupungilla hiprakassa. Olisinko enää varteenotettava vanhempi? Voisiko minua suositella äidiksi jos olisin juonut lasillisen liikaa?

Taloyhtiön hallitukseen en uskaltanut missään tapauksessa. Entä jos eteen tulisi haaste oikeuteen?

Entä jos talviliukkailla ajaisin autolla kolarin?  Entä jos tulisin raskaaksi, miten ja milloin siitä pitäisi ilmoittaa? Entä jos joku epätasapainoinen asiakas alkaisi vainoamaan? Entä jos voittaisin lotossa? Lisävarallisuus olisi varmasti positiivinen asia, mutta sekin pitäisi varmasti jossain käsitellä ja siksi prosessi pitkittyisi.

Entä jos jossain olisikin maksamaton lasku ja huomaamattani saisin maksuhäiriömerkinnän.

Eihän näissä ole mitään järkeä. Mutta ei ole siinäkään, että vuosikausia joutuu todistelemaan olevansa hyvä vanhempi. Kun ei ole vielä koskaan nähnytkään lastaan.