Viime vuonna tähän aikaan

Tammikuussa 2019 olin ratketa liitoksistani. En mitenkään enää olisi jaksanut odottaa päivääkään.

Tänä vuonna tammikuu valui ohi harmaana, sateisena ja , no harmaana. Ja minä jaksoin vieläkin odottaa.

Olen oikeastaan aika ylpeä itsestäni.

Näin pitkälle on jo päästy. Läpi niiden kaikkien kammottavien torstaiden ja perjantaiden. Romahtamatta pahemmin, murjottamatta ihan liikaa, töitä tehden ja jopa juhlien. Olen valinnut kiitollisuuden paljon useammin kuin kiittämättömyyden. En vain kaivautunut kotiin odottamaan, vaikka välillä tein sitäkin. Koitin oppia itsestäni mahdollisimman paljon, jotta voisin sitten joskus rehellisesti koittaa toimia ihmisen mallina lapselle. Päätin huomata miten mukavaa  meillä on kotona  ja aloin nauttia enemmän pienistä yhteisistä hetkistä. Puolisoni on hyvää seuraa, otan siitä kaiken irti.

Supernaiseksi en ryhtynyt. Sen on riitettävä mihin minä venyn ja taivun. Ehkä se riittää lapsellekin. Ja jos ei, niin onhan meitä kaksi.

Kyllä tästä selvitään.