Pohdintoja elämästä
Yksi ilta oli uneton ja päässä pyöri hirveästi mietteitä ja ajatuksia. Unettomuudesta en ole kärsinyt vuosikausiin ja ihmettelinkin, miksen nukahtanut 30 sekunnissa, kuten normaalisti. Ilmeisesti olin unohtanut ottaa iltalääkkeeni ja kroppa protestoi, koska ei saanut totuttua lääkettä.
No mutta mitä mietin? Mietin, että taidan olla hetkellä erittäin tyytyväinen elämääni. Olen suurinpiirtein oppinut elämään tässä päivässä, enkä juuri mieti asioita pidemmälle. Toki ensi vuonna lähestyvät nelikymppiset ovat hieman alkaneet hirvittää ja jostain syystä se on vuodenvaihteessa pyörinyt mielessäni. Ensi vuonna täytän siis 40 vuotta. Keski-ikäinen. Ihan kamalaa. Niin ne vuodet vierii…. Olen viime vuonna myös oppinut positiivisuutta ja paljon. En olisi uskonut vannoutuneesta pessimististä kuoriutuvan realisti. Optimistia musta tuskin koskaan saa. Mutta huomattavasti kivempaa on elää tätä päivää eikä murehtia mahdollisia uhkakuvia.
Olen siis tyytyväinen elämääni. Pidän työstäni, työnantajani on joustava ja osaa huomioida rajoitteitani, olen erittäin tyytyväinen uuteen esimieheeni reilun kuukauden perusteella, minulla on ihana mies, ihanat karvapallot, ihania ystäviä, kiva koti, olen päässyt hieman matkustelemaan sairaudesta huolimatta… Siinäpä ne taitaa olla tärkeimmät.
Muuttamista olemme kyllä harkinneet. Asumme kaksikerroksisessa paritalossa ja tulevaa ajatellen tämä ei ehkä ole minulle paras ratkaisu. Lisäksi julkinen liikenne meiltä on huonohkoa, busseja kulkee harvoin ja bussi + juna -yhdistelmän koen hieman vaivalloiseksi. Olisi siis kiva asua paikassa, missä julkinen liikenne kulkee usein ja suoraan. Vaikka minulla onkin oma auto ja inhoan liikkua julkisilla, etenkin ruuhka-aikaan (ihmiset köhii ja räkii, taudit leviää), niin välillä niilläkin pakko liikkua.
Sosiaalinen piirini tosin on kutistunut todella paljon. Se on vähän kaivellut. Se kutistui itseasiassa jo ennen diagnoosia, mutta diagnoosin jälkeen se on kutistunut entisestään. Ystävyyssuhteita pitää tottakai ylläpitää, mutta mitä jos ei vaan jaksa? Haluaisi, mutta ei vaan jaksa. Muutama ystävä on sellainen, kenen kanssa tulee pidettyä viikottain, jopa päivittäin yhteyttä. Onneksi on myös sellaisiakin ystäviä ketä näkee kerran vuodessa ja juttu jatkuu siitä mihin se edellisellä kerralla on jänyt. He ovat aarteita ja tärkeitä minulle. Ja oikeat ystävät ymmärtää, etten aina vaan jaksa.
Mutta voiko elämäänsä olla tyytyväinen, vaikka on pitkäaikaissairas? Sitäkin ole miettinyt. Olen kuitenkin tällä hetkellä onnellisempi ja tyytyväisempi elämääni kuin koskaan aiemmin. Miten se voi olla mahdollista? Tämä sairaus kohtelee meitä sairastuneita niin eri tavalla ja mua kohtaan tämä on ollut suhteellisen lempeä, jos näin voi sanoa. Ja kovasti toivoisin, että tämä jatkuukin myös lempeänä. Ei pidä siis suututtaa sitä mitenkään. Siksi muun muassa hion koko ajan ruokavaliotani ja yritän elää terveellisesti.
Eihän tämä mikään toivottu elämänkumppani ole, mutta se vaan täytyy yrittää hyväksyä. Tai hyväksyä on väärä sana. Sopeutua. En tule varmaankaan koskaan hyväksymään, että sairastuin, mutta toivottavasti joskus voin sanoa sopeutuneeni sairauteen. Tai olenhan jo sopeutunut jotenkin, mutta vielä on tehtävää kuitenkin.
Viime viikolla kävin viimeistä kertaa depressiohoitajani luona. Hän oli sitä mieltä, että olen hyvin tasapainossa ja hallitsen elämäni eikä kokenut, että minun tarvitsisi enää käydä siellä. Toki hän antoi puhelinnumeronsa vielä, että jos mulle tulee hätä tms. niin voin aina laittaa hänelle viestiä, niin hän ottaa yhteyttä. Mutta toistaiseksi, ”olen omillani”.
Tällaisia mietteitä tällä kertaa. Kivaa alkanutta vuotta! :)