Päivä jolloin elämä loppui
Julkisella on hidasta. Saa odottaa ja odottaa.
Sain viime viikolla ajan kesäkuun puoliväliin neurologille. Viikonloppuna jouduin kuitenkin menemään päivystykseen oireiden pahennuttua lähes päivittäin. Sieltä konsultoitiin neurologia ja hän pyysi kiirehtimään aikaa. Sainkin aikaa aikaistettua parilla viikolla.
En voinut enää odottaa vaan varasin omalla rahalla ajan neurologille ja lähetteen magneettikuviin. Tänään kävin kuvissa ja neuroradiologin lausunto oli ”löydös viittaa vahvasti MS-tautiin”.
Sieltä se tuli. Diagnoosi. Ensi viikolla vielä neurologille kuvien kanssa, jotta saa sen virallisen dignoosin.
Olen itkenyt melkein koko illan. Mun elämä oli tässä. Miksi minä? En voi käsittää. Musta tuntuu ihan kauhealta, vaikka periaatteessa 8,5 vuotta tähän on yrittänyt alitajuisesti valmistautua. Edellisten tutkimusten jälkeen tosin on aina voinut huokaista helpotuksesta, nyt en enää. Mun elämä oli tässä. Tuntuu kuin vajoan aina vaan syvemmälle ja syvemmälle. Ja kysyn; miksi minä? Elämä on epäreilu. Tässä ei muutenkaan ole ollut helppoa elämää ja silti lisää paskaa vaan tulee niskaan.
Huomenna pitäs mennä töihin kuin mitään ei ois tapahtunut. Hymyillä, nauraa, kun samaan aikaan koen kipua ja epätoivoa. Ei mitään toivoa tulevaisuudesta.
Mulla oli vielä uusi työpaikka. Varmaankin nimenomaan OLI. Kohta kolme viikkoa olen ollut siellä. Kyllä ne mut koeajan puitteissa sieltä kenkii pihalle, jos tämä tulee ilmi. Tai jos joudun olemaan sairaslomalla. Mikäli olisin vielä vanhassa työsäni, olisin kolmatta viikkoa jo sairaslomalla. Tyhmä minä, että pitikin mennä vaihtamaan työpaikkaa. Aiemmin en ole edes töitä hakenut, koska olen ajatellut, että mitä jos mulle tuleekin se MS? Mitä jo se tapahtuu juuri koeaikana enkä pysty töihin? Nyt olen täsmälleen siinä tilanteessa mitä olen pelännyt. Pelkään itseni puolesta. Pelkään työpaikkani puolesta. Pelkään myös mieheni puolesta.
Tiedättekö miltä tuntuu, kun päällä olevat vaatteet sattuu? Tai kuinka käsiin sattuu tämä näppäimistön naputtaminen? Tai miltä tuntuu kävellä puutuneilla ja kipeillä jaloilla? Loppuuko tämä koskaan? Onko tämä vain paha pahenemisvaihe vai onko tämä tullut jäädäkseen? Voinko joskus vielä elää ilman kipua? Vai onko tosiaan mun elämä tässä?