Epätoivo

Olen sairauslomalla.

Sain perjantaina kepit, koska toinen jalka ei kanna. Yhtään en pystynyt painoa varaamaan jalalle. Polvi, uskottelen itselleni. Ajatuksissa on kuitenkin, että mitä jos tämä onkin mäsää. Viikonlopun ajatukset velloivat ja kurkkua kuristi. Katselin saamiani keppejä, että noillako kuljen jatkossa?

Maanantaina kävin uudestaan lääkärissä ja polvet kuvattiin. Ei kulumia eikä rikkoja. Mutta polvessa se vika on kuitenkin. Jalka kestää jo paremmin. Lepoa ja Buranaa. Koko viikko sairauslomaa. Ei ehkä sittenkään mäsää. Teki melkein mieli itkeä helpotuksesta, en ehkä vielä joudukaan pyörätuoliin. 

Ja tässä on nyt ollut enemmän kuin aikaa. Olen nukkunut ja googlannut kaiken mahdollisen MS-taudista. Ja edessä on vielä monta sairauslomapäivää… En ole edes ruokaa saanut laitettua. Tiedän, ettei saisi roikkua netissä, koska siitä saa vaan pahan mielen. Ja sainkin. On taas muutamat kyyneleet vieritetty.

Olen sairas. Olen vakavasti sairas. Enkä parane ikinä. Mikään lääke ei tähän auta. Tuntuu ihan toivottomalta, että miksi tässä edes jaksaa yrittää. Minulta menee liikuntakyky ennemmin tai myöhemmin. Minusta tulee taakka mun läheisille. Ja se tuntuu ihan hirveeltä. En ehkä jatkossa pysty toimimaan edes itse, makaan vaan, tiedostan ympäristön, mutta en pysty tekemään mitään. 

Viime viikolla sain voimaa vertaistukitapaamisista, mutta nyt tuntuu kaikki taas niin synkältä. Tiedän, että voi mennä vuosia, että tulee mitään pahenemista. Ihan yhtälailla se voi tapahtua jo huomenna. Ja tämä epävarmuus hajottaa. En ole koskaan sietänyt enkä kestänyt mitään epävarmuuksia ja nyt mun koko elämä on muuttunut pelkäksi epävarmuudeksi. Pitäisi elää tätä päivää, eikä miettiä tulevaa.

On kyllä tullut päivän aikana niin synkkiä ajatuksia, että lupaan katsoa kissavideoita koko huomisen.