Kaapista ulos – työkavereille

Mullahan on ollu ihan hirvee kynnys kertoa tästä sairaudesta. Olen Facebookkiin laatinut tietyn ryhmän, kelle oon kirjoittanut asiasta, mutta oon siihen tarkkaan valikoinut kuka näkee ne kirjoitukset. Ihmiset on ottanut tiedon sairaudesta vastaan todella hyvin. Oon saanut paljon tsemppiviestejä ja paljon positiivisia kommentteja asiasta. Niistä on tullut hyvä fiilis ja tunne, että kelpaan sittenkin. Että vaikka olenkin vammainen, niin olen edelleen minä.

Olen miettinyt, että mitä jos kertoisin lopuillekin kavereille sairaudesta, niin ei tarvitsisi enää salailla. Rohkaisin mieleni ja ennen lomaani ja kerroin töissä parille tiimikaverille sairaudesta. Että jos pikkuhiljaa alan kertomaan. Ja kuten kirjoitin jo aiemmin, niin kyllähän sairaudestani tiesi suurin osa tiimistä lomilta palauttuani, vaikka olisi ihan kiva ollut se itse kertoa tiimille.

Multa jäi tiettyjä työtehtäviä pois työkykyneuvottelun myötä. Tai no, jo ennen sitä, mutta niiden takia järjestettiin se neuvottelu. Ja tämä tietysti on aiheuttanut puheita selkäni takana. Viime viikolla tauolla ollessamme kiinnitin huomioita, että lähes koko tiimi oli kerrankin yhdessä tilassa. Ja he alkoivatkin puhumaan niistä töistä mitä minä en tee ja päätin, että sanotaan nyt suoraan miten asia on.

”Sanon nyt ihan suoraan, kun olen kerran kuullut, että täällä on ollut kyräilyä, nurinaa ja paskanjauhantaa minusta ja siitä etten ole kyseisissä työvuoroissa  mukana. Olen käyny työkykyneuvottelun asiasta ja koska mulla on ms-tauti, niin en saa ottaa mistään asioista stressiä. Oletan kyllä, et te kaikki tiesittekin jo mun sairaudesta.”

Syvä hiljaisuus, kukaan ei sano mitään, ei katso edes päin. Ja sen jälkeen alkoivat puhumaan siitä, että kuka vie tyhjät pullot. Näinkö tieto sairaudesta otetaan vastaan? Vaikka he ennalta sen tiesivätkin. Vai oliko reaktio siihen, että miten tiedän heidän nurinasta?

Mun oli pakko avautua Facebookissa mun rajatulle ryhmälleni asiasta, koska jäi todella paskanmaku suuhun. Kerroin asian rehellisesti miten se meni ja sainkin todella paljon tyrmistyneitä sekä kannustavia kommentteja. Kirjoittajien luvalla jaan muutamia niistä nimettömänä.

  • Hyvä että sanoit ihan suoraan asiasta, toivottavasti ees joku työkavereistas koki piston omassatunnossaan!
  • Että kun ärsyttää sun puolesta , ihan käsittämättömiä tyyppejä
  • Upeaa, että otit itse asian rohkeasti esille. Ikäviä ihmisiä on valitettavasti maailmaa pullollaan. Onneksi sinä et ole sellainen
  • Ikävä kyllä tommosta tapahtuu, ihmiset ei ymmärrä ja sitten kun läväyttää asiat päin naamaa niinku ne on niin yhtäkkiä ei olekkaan mitään asiaa.
  • Onpa kyllä harvinaisen paskat työkaverit sulla..en pysty ymmärtämään millaisia ihmisiä ne on, jotta voi käyttäytyä noin.
  • Työmaailma on jotenki kauheen suorituskeskeistä. Jotenki surettaa sun puolesta jos ihmiset ei kykene minkäänlaiseen empatiaan tai etes jonkinlaisiin käytöstapoihin. Tollasia ihmisiä ei kannata jäädä murehtimaan liikaa. Keskity niihin kivoihin, joita oot saanu elämään
  • Ihan käsittämätöntä käyttäytymistä!!! Luulis että olisivat toimineet ihan täysin päinvastoin.. halanneet sua ja olisivat empaattisia ja avuliaita kaikin mahdollisin tavoin.

Onneks mulla on kuitenkin ihania ihmisiä elämässäni. Osa on enemmän ja osa vähemmän, mutta ovat kuitenkin siellä jossain. Työ on kuitenkin vaan työtä, pakollinen paha elämässä, jotta saat rahaa tehdä niitä asioita mitä haluat. Itse en oo mikään koskaan ollut mikään uraohjus eikä mua ole edes kiinnostanut sellainen. Rivimiehenä on hyvä olla, ei tarvi stressata deadlineistä tai viedä töitä kotiin tms. No mut kivempi sitä työtä kuitenkin olis tehdä, jos työkaverit on kivoja.

Seuraavana päivänä olin varma töihin mennessäni, että mulle ei puhuta. Heti aamun aikana yksi työkaveri kävi halaamassa ja pyytämässä anteeksi. Puhuttiinkin pitkään mun työhuoneessa, kaksin suljetun oven takana, sairaudestani. Hän lupasi, että voin aina mennä hänen kanssaan juttelemaan, syömään tms. mikäli musta siltä tuntuu. Mulle tuli keskustelusta tosi hyvä mieli.

Aamupäivän aikana myös toinen työkaveri tuli huoneeseeni pyytämään anteeksi. Hieman hänenkin kanssaan asiasta keskusteltiin. Ja iltapäivällä sain vielä Skypellä anteeksipyynnön työkaverilta, joka sinä päivänä sattui olemaan toisessa konttorissa töissä. Oli pahoillaan, etten aiemmin ole heille sairaudesta pystynyt sanomaan, että olisivat voineet tukea ja auttaa minua tarvittaessa. Eli melkein voisin sanoa, että loppu hyvin, kaikki hyvin?  Ainakin mulle seuraavana päivänä puhuttiin varmaan enemmän kuin koko kesänä yhteensä.

Ja siksipä aloinkin miettimään, että oliko / onko sairauden salailu kuitenkin huono asia? Vertaistuen kanssa olen paljon keskustellut asiasta. Osa sanoo, että avoimuus kannattaa. Osa puolestaan sanoo, että älä kerro, jollei  ole aivan pakko. Itse kuitenkin alan kallistumaan tuon ensimmäisen vaihtoehdon puolelle. Tuntuu, kuin taakka olis pudonnut hartioiltani, kun sanoin työkavereille sairaudestani. Ehkä he nyt ymmärtävät, miksi olen ollut ”outo”. Tai että miksi olen joutunut olemaan sairauslomalla. Että mulla on poissaoloilleni ihan oikea syy.

Kuitenkin mua pelottaa, että jengi alkaa puhumaan selän takana ja oikein odottamaan, että sairaus etenee ja koska joudun pyörätuoliin. Seuraa jokaista liikettä ja miettii, että jaa vielä se kävelee kuitenkin… Ihan typeriä ajatuksia, mutta en voi sille mitään. Noista ajatuksista olisi vaan päästävä eroon. Ja jos joku noin ajattelee, niin mun ei varmaan tarvitse pitää sellaisia ihmisiä elämässäni?

Jään kuitenkin vielä harkitsemaan lopullista kaapista ulostuloa. 

 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *