Kevät!

Kevät, se tuli viimeinkin. Tai melkein voisi sanoa kesä. Ihanaa aurinkoa ja lämpöä. Haittavaikutuksena tosin uupumuksen lisääntyminen, mutta pahoinvoinnilta oon onneksi säästynyt. Tänään onkin ”paluu arkeen”, eli harmaata ja tosi kylmä ja kova tuuli.

Kevät on ollut aika myrskyisää. Mielialat heilahdelleet, olen saanut syyttä raivokohtauksia ja kiukutellut, välillä ollut ihan hyvä mieli. Noi huonot päivät olivat kuitenkin hallitsevina. Aloin käymään depressiohoitajalla ja 1,5 kuukauden harkinnan jälkeen aloitin mielialalääkityksen. Nyt olen syönyt sitä vajaa kaksi kuukautta ja mietin, miksen ole aloittanut tätä lääkettä 20 vuotta sitten. 😀 Olen ollut hämmästyttävän hyväntuulinen ja kiukunpurkauusetkin ovat vähentyneet todella paljon. Sairaus muistuttelee itsestään kuitenkin kipuilemalla, välillä enemmän, välillä pärjää pienemmälläkin kipulääkityksellä. Mutta ikävä kyllä se taustalla on. Jos ei kipua olisi, tämän voisi melkein unohtaa.

Huhtikuun alussa kävin neuro-oftalmologilla tarkistuttamassa silmät ja sain vähän huonoja uutisia. Mun molemmat näköhermot ovat vaurioituneet. Ja sanottiin, että olisi hyvä, että ms-lääkitys olisi nyt kunnossa, ettei uusia näköoireita olisi hyvä tulla. Kovin ahdistavaa. Mun kohtalo tän taudin kanssa on ilmeisesti ainakin sokeutua.

Magneettikuviin olen menossa kesäkuussa. Tarkistetaan onko tullut uusia plakkeja. Heinäkuussa sitten neurologin vastaanotolle kuulemaan mitä päästä löytyy. Ja mikäli löydöksiä on, niin varmaan lääke menee vaihtoon. Ja se ei sit oo hyvä ollenkaan. 

Mutta, tällä hetkellä pärjään kuitenkin taudin kanssa ihan kohtalaisesti, luultavasti juurikin tuon mielialalääkityksen johdosta. Mulla on ollut ihan hyvä fiilis ja on jopa vähän uskaltanut suunnitella tulevaakin. Mitä toisaalta ei ehkä oo niin hyvä juttu, koska jos pahis iskee ja suunnitelmat peruuntuu, ni silloin kyllä harmittaa. Mutta uudenvuodenlupauksena lupasin elää päivä kerrallaan, joten en suostu ajattelemaan, että joku typerä pahis pilaa mun suunnitelmat.

Töistä en oo ollu pois kertaakaan sen helmikuun alun jälkeen, kun palasin sairauslomalta. Olen tehnyt kaksi päivää viikostä etänä, mikä onkin auttanut mun jaksamiseen. Uupumusta eli fatiikkia on ikävä kyllä ollut havaittavissa vähän turhan voimakkaana. Viime viikolla keskustelinkin pomoni kanssa jakamisestani ja nyt saan tehdä kolmena päivänä viikossa etänä töitä. Ihan kiva, kun on työnantaja keltä löytyy ymmärrystä ja joustoa. Tai ainakin näin olen kokenut tämän. Alkuunhan en töissä uskaltanut kertoa sairaudesta ollenkaan, mutta nyt pystyn pomoni kanssa juttelemaan rehellisesti ja avoimesti tilanteestani. Kollegoilleni en ole vielä uskaltanut kertoa asiasta, enkä tiedä tulenko kertomaankaan. Muutoin olen tässä kyllä pikkuhiljaa alkanut kertoa ystävilleni ja kavereilleni ”laajemmin”. Tai no, kolmelle oon kertonut viikon sisään ja se on mulle jo iso juttu. Ehkä mun sopeutumisprosessin pahin on osittain selätetty…

Seuraavan pahiksen aikana, kun itken ja kiukuttelen, etten sopeudu koskaan tähän paskaan, niin muistutelkaa mua tästä! :D

Viikonloppu on pian ovella, joten kivaa viikonloppua!