Kipua

Eilen illalla muhun iski todellinen epätoivo. Kipua, kipua, kipua. Sitä nämä viime päivät ovat olleet. Eikä valoa tunnelin päässä.

Mun päivärytmiin kuuluu töihin meno; skarppaan ja skarppaan uuvuttavuuksiin saakka itseäni, että selviäisin työpäivästä. Yritän hymyillä ja teeskennellä, että kaikki on hyvin. Ettei mua mikään vaivaa, ei ole kipuja, yritän reippaasti kävellä muiden mukana lounaalle, vaikka jalat huutaa hoosiannaa ja kävely on täysin holtitonta. Ihmettele, ettei kukaan vielä ole kysynyt kävelystäni mitään. Kun pääsen kotiin, romahdan ja tulee itku. Itku mikä ei lopu. Nukahdan päiväunille,  herään itkemään, nukahdan yöunille. Ruokia ei maistu. Eilen illalla itkiessä taisin saada jonkin sortin paniikkikohtauksenkin, sen verran aloin hyperventiloimaan ja luulin tukehtuvani siihen paikkaan.

En ole koskaan ymmärtänyt itsemurhia, kuinka joku päätyy sellaiseen ratkaisuun. Nyt alan ymmärtämään, kun kivut yltyvät päivittäin eikä mikään lääke saa niitä menemään pois. Tiedän, etten itselleni tee mitään, ihan mieheni ja lemmikkieni takia, mutta olen alkanut ymmärtämään miksi joku päätyy niin rankkaan ratkaisuun.

Huomenna aika yksityiselle neurologille. En kyllä usko, että huomisesta käynnistä on mitään hyötyä. Katsoo mun kuvat ja toteaa, et joo lumbaalipunktio pitäisi ottaa, sitä tehdään vaan sairaaloissa. Eli eilen laskeskelin, että pääsen ehkä lumbaalipunkioon kesäkuun lopulla, plus Kelalta lääkekorvauksen hakeminen, noin kuukausi, eli pääsen aloittamaan lääkkeet vasta kesän jälkeen. Ja jos tää kipu jatkuu koko kesän, en enää tiedä mitä teen. Vaikka MS-tauti hirvittääkin mua, että ajatus saa melkein itkemään, niin tämä kipu itsessään on paljon pahempi. Mulla on aina ollut matala kipukynnys, joten jokainen päivä, jokainen tunti, on nyt muuttunut pelkäksi kivuksi.

Joka ilta rukoilen hiljaa mielessäni, että aamulla heräisin ja tämä kaikki olisi vain vain pahaa painajaista ja kivut sekä puutumus olisi poissa. Noin sekunti heräämisestä tajuan, ettei näin ole ja taas alkaa uusi päivä kivun kanssa.