Viime vuoden huhtikuussa uskoin olemani maailman onnellisin ihminen. Olin ollut viimeistä päivää edellisessä työpaikassani ja olin toimenkuvaani täysin kypsä. En olisi saanut siihen edes mitään muutoksia, vaikka niitäkin selvittelin. Lisäksi palkankorotustakin pyysin muutamaankin kertaan, eikä kuulemma ollut mitään perusteita korottaa palkkaa. Vaikka lähiesimieheni oli sitä mielestä, että peruste olisi ollut. Olin muutenkin jo muutaman vuoden miettinyt työpaikan vaihtoa, koska vaihdettuani konttoria, työnkuvani muuttui tylsemmäksi ja samalla stressaavammaksi. Ja koin olevani konttorilla aika yksin. Entiselle konttorille jäi ihania työkavereita.

Muutoinkin entinen työpaikkani keskittyi koko ajan enemmän ja enemmän puhelinasiakaspalveluun, eikä sellainen työ yksinkertaisesti sovi minulle. Syy miksen aiemmin hakenut muita töitä oli se, että pelkäsin sairastuvani ja saavani pahenemisvaiheen koeajalla. Vuonna 2008 minulle sanottiin, että mikäli en seuraavaan 10 vuoteen sairastu, niin en ole enää niin riskiryhmässä. No, 8,5 vuotta ensioireesta uskalsin viimein hakea uutta työpaikkaa….

Kun suljin entisen työpaikkani oven, mun teki mieli itkeä onnesta. Päädyin kuitenkin vaan hyppimään ilosta konttorin eteen ja nauramaan. Olin vapaa. Muutaman viikon päästä alkaisi uusi työ, uusi elämä, uudet mahdollisuudet. Oltiin melkein pari viikkoa reissussa ja kun nyt niitä kuvia katsoo, olin onnellinen. Olin todella onnellinen. Ensimmäisen työpäivän jälkeen illalla alkoi pahenemisvaihe, mikä johti lopulta diagnoosiin. Ja mun elämä romahti.

Hain syitä mistä mua rankaistaan, ettei mulle vaan voi suoda elämää, missä kaikki palaset kerrankin olisivat kohdallaan. Hetken siitäkin tunteesta ehdin nauttia… Loppuvuosi meni oikeastaan aika sumussa, epäuskossa, ettei tää voi olla totta, että pian herään tästä painajaisesta.  Näin vaan silmissäni pyörätuolin ja sokeainkepin, että se on mun tulevaisuus. Totuttelin elämään toukokuussa alkaneen kivun kanssa ja opettelin syömään lääkkeitä joka päivä.  Joulukuussa kaiken kruunasi vielä uusi pahenemisvaihe ja olin melkein valmis tappamaan itseni.

Olen omatoimisesti hakenut kaikkia mahdollisia selvitymiskeinoja ja töitä sairauteen sopeutumisen kanssa on tehty paljon. Psykologia, psykiatrista sairaanhoitajaa, depressiohoitajaa, voimavarakurssia, vertaistukea jne. Jopa mielialalääkkeen otin käyttöön, mistä vannoin aluksi, etten varmasti syö… Musta tuntuu, että tämä vuosi on ollut yhtä terapiaa. Erittäin raskasta. En usko, että kukaan edes ymmärtää minkälaista työtä tässä on tehty pään sisällä. Käsitelty tunteita ja ajatuksia, väännetty ja myllätty niitä. 

Mikä tilanne on tällä hetkellä?  Tällä hetkellä voin suhteellisen hyvin. Kivut mua edelleen vaivaa, mutta ne pysyy aisoissa lääkityksellä. Ja paikoitellen myös fatiikki vaivaa. Mikäli kipua ei olisi, ja fatiikin kuvittelisi vaan hyvin, hyvin voimakkaaksi väsymykseksi, sairauden melkein voisi unohtaa. Entä olenko sopeutunut sairauteen? En usko. Tällä hetkellä kyllä kuvittelen, että työ kantaa hedelmää ja olen sopeutunut tähän sairauteen. Mutta tiedän, että seuraavan pahenemisvaiheen yllättäessä kaikki työ alkaa alusta.

Mutta seuraavaa pahenemisvaihetta ei mietitä, vaan eletään tätä päivää. Mun vuodenvaihteessa antamani lupaus muuttaa negatiivinen ja pessimistinen minä uudeksi, positiivisemmaksi, realistisemmaksi minäksi on ehkä alkanut pikkuhiljaa tuottamaan tulosta. Ennen murehdin jatkuvasti tulevaa, mutta yli yhdeksän kuukautta jatkunut työstäminen pään ja ajatusten kanssa ehkä on ollut sen väärti. Nyt eletään tätä päivää, eikä mietitä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Toki joskus saatan lipsahdella vielä vanhan minäni puolelle, mutta harvemmassa ne päivät ovat. 🙂

Ja hyvä, että aloitin tämän blogin, koska tämän avulla pystyn näkemään, missä mielentilassa olen milloinkin ollut. Ja on ihan kauheaa lukea ensimmäisiä kirjoituksia, ihan kuin joku muu olisi ne tekstit kirjoittanut. Ehkä se on vaan ihan hyvä merkki.