Työkykyneuvottelu
Työkykyneuvottelu. Toisaalta ahdistava, toisaalta vapauttava. Ahdistava, koska miettii, että miksi olen joutunut tähän tilanteeseen, että työkykyäni joudutaan miettimään. Vaikkakin minun aloitteestanihan tuo järjestettiin. Vapauttava siksi, että saadaan ”mustaa valkoiselle”, etten ehkä voi kaikkia töitä tehdä. Tiimissäni on kuuleman mukaan kuitenkin ollut nurinaa ja paskanjauhantaa minusta ja miksi en osallistu tiettyihin töihin.
Mulla oli siis eilen työkykyneuvottelu. Paikalla olivat esimieheni, nimetty vastuutyöterveyslääkäri ja -hoitaja. Käytiin läpi toimenkuvaani ja jatkossa saan juuri sellaisen toimenkuvan kuin itse haluan. Ei tarvitse tehdä stressaavia töitä ja saan keskittyä siihen mitä osaan. Mikäli itse haluan laajentaa toimenkuvaani, niin se toki aina onnistuu, mutta mikäli en, niin hyvä näin. Eli neuvottelu meni hyvin. Ja tällä hetkellä en halua ottaa mitään liian stressaavaa kontolleni, koska sairaus saattaa reagoida kaikkeen stressaavaan. Ja yritän kaikin mahdollisin tavoin torpata seuraavan pahenemisvaiheen.
Olen ennenkin kehunut pomoani, mutta välillä ei sanat edes riitä kuvaamaan kuinka mahtava pomoni onkaan. On kyllä käynyt ihan älytön tuuri, kun olen hänen alaisekseen päässyt. Aiemmassa työhistoriassani ei vastaavia ole tullut vastaan. Hän ottaa huomioon sairauteni todella hyvin vaikka sairaus on hänelle entuudestaan tuntematon.
Töissä tosiaan muutamalle työkaverille sanoin sairaudestani ennen lomia. Ja kuten arvata saattaa, sairaudestani tiesi koko tiimi lomalta palattuani. Kukaan ei kuitenkaan ottanut asiaa puheeksi minun kanssani. Yhden työkaverin kanssa asiasta hieman keskustelin eilen ja hän laittoi perään vielä Skypellä viestiä, ettei mun tulisi välittää siitä paskanjauhannasta, että itse tiedän tilanteeni ja työkykyni sekä esimies on tietoinen asiasta, joten muut voi jättää omaan arvoonsa. Ei kyllä ehkä olisi pitänyt tehdä niin, kertoa sairaudesta, alkavat vaan kartaa vammasta entisestään. Muutenkaan mulle ei juuri puhuta, kun olen konttorilla. Skypellä taas kukaan ei koskaan ota yhteyttä, kun olen etänä. Kuulostaako aika yksinäiseltä työpaikalta? No sitä se on.
Kyllähän nuo töissä nyt varmaan kuvittelevat mun olevan joku työstä luistaja. Etten tee, koska mua ei vaan huvita. Tuhat kertaa mielummin olisin terve ja tekisin kaikkia määrättyjä töitä, kuin olisin sairas ja joudun pelkäämään mikä laukaisee seuraavan pahenemisvaiheen. Etenkin kun sairauteni ei kuitenkaan tällä hetkellä näy ulospäin ja teen samoja asioita muuten kuin terveetkin. Terveet eivät vaan ymmärrä mikä määrä ponnisteluja on taustalla, että saa ne asiat tehtyä. Tähän kohtaan varmaan sopisi se kuuluisaksi tullut lusikkateoria, tnfinland.fi/lusikkateoria/
Terveet eivät myöskään ymmärrä miltä tuntuu elää kivun kanssa. Jatkuvan kivun, päivittäin, joka tunti, joka minuutti. Vaikka minuun sattuu, teen edelleen suhteellisen samoja asioita kuin muutkin, mutta potenssiin kipu. Elän, hymyilen, hengitän. En jaksa edes enää puhua kivuistani, koska ne tuntuvat tulleen jäädäkseen, ne ovat osa elämää. En jaksa edes valittaa niistä. Joskus saatan sanoa miehelleni, että ”tänään on ollu vähän enemmän kipuja”, mutta asiasta ei enempää keskustella.
Terveet eivät myöskään ymmärrä mitään mun väsymyksestä, uupumuksesta. Jos erehdyn sanomaan, että olen nyt tosi väsynyt, niin saatan saada vastaukseksi ”no hei arvaa, niin minäkin. Nukuin vaan neljä tuntia viime yönä”. Mutta kun me puhutaan täysin eri väsymyksestä…
Noniin, työkykyneuvottelusta avautumiseen… Tää on taas näitä päiviä, kun joka ajatus vie turhautumiseen sairaudesta ja kaikkeen siihen liittyvästä. Tähän on varmaan hyvä lopettaa, ennen kuin avaudun lisää.
ps. Ylihuomenna on virallisesti syksy. ♥
