Pitkästä aikaa
Hengissä ollaan. En vaan ole jaksanut kirjoittaa blogia, koska fatiikki on kiusannut lähes koko kesän. Ja kun on ollut energiaa, niin sen oon käyttänyt sit muihin asioihin. Mutta nyt yritän vähän kirjoitella kuulumisia.
Eli fatiikkia, fatiikkia, fatiikkia. Kesän alun jouduin olemaan sairauslomalla. Osa sairauslomasta meni ihan koomassa, osan kuljeskelin metsässä. Metsästä on tullut kyllä mun lempipaikka. Ikävästi vaan hyttysiä siellä.
Sairausloman perään mulla alkoi virallinen kesäloma. helteet kiusasi edelleen ja fatiikki myös. En kyllä enää kehdannut hakea sairauslomaa, vaikka olisi ehkä ollut tarpeen. Kuitenkin olin yhteensä 4,5 viikkoa pois töistä.
Lomalla käytiin Puolassa, Krakovassa, ja siellä vasta kuuma olikin. 36°c pahimmillaan. Käytiin Auschwitzissä ja Birkenaussa. Tai no, pääsin Birkenaussa alla olevan kuvan kohtaan saakka enkä pidemmälle. Ensimmäistä kertaa jouduin myöntämään itselleni, että nyt en pysty. Helle veti niin sumeaksi pään ja jalat oli tosi raskaay. Otti aika koville myöntää itselleni, että nyt en pysty johonkin, mihin ennen olisin pystynyt. harmittaa todella paljon, että Birkenau jäi kiertämättä.
Olen jaksanut kuitenkin käydä muutamalla keikalla ja yhdet festaritkin tuli käytyä. Mietin kyllä festareilla ollessani, että ovatkohan ne mun viimeiset festarit, kun en kestä sitä ihmispaljoutta, mölinää ja hälinää enää yhtään. Päivällä, kun porukkaa ei vielä ollut paljon, oli ihan kiva istuskella ja nauttia juomia kavereiden kanssa. Kun ilta tuli, niin se oli ihan helvettiä. Lisäksi yliaktiivinen rakko festareilla ei oo kovin kiva. Ei ne humalaiset ihmiset ymmärrä, että jonkun tarvitsisi etuilla vessajonossa. Tällä kertaa mulla kävi tuuri, järkkäri sattui olemaan siinä vieressä, esitin hänelle vessapassini ja hän vei mut jonon ohi ja ilmoitti, että me otetaan ensimmäinen vapautuva vessa. Olin todella kiitollinen hänelle. Toivoisin vain ihmisiltä enemmän ymmärrystää, että jonkun on ihan oikeasti päästävä vessaan eikä vaan sano sitä huvikseen.
Heinäkuussa sinnittelin töissä, mutta onnistuin kaatumaan merenrantakallioilla ja mun nilkka meni. Turposi ja jouduin liikkumaan kepeillä. Seuraavalle päivälle mulla oli sattumalta varattuna aika meidän nimetylle työterveysläkärille, tarkoituksenani keskustella työssäjaksamisesta. Nilkka kuvattiin, ei murtumia onneksi. Mutta turvotus ja kipu jatkui pitkään. Ja jatkuu edelleen. Nilkka toki ei ole enää niin turvonnut, mutta kyllä siitä näkee ettei se kunnossa ole. Nilkka kestää kävelyä kyllä, mutta on vieläkin kipeä. Kaatumisesta on kuitenkin jo pari viikkoa. Pitää varmaan pian mennä uudestaan lääkäriin.
Heinäkuussa keskustelin pomoni kansas myös poissaoloistani ja tilanteestani. 41 sairauspoissaoloa tälle vuodella…. Hän haluaisi työkykyneuvottelun, mutta itse puolestaan en ole kovin innostunut asiasta. Eikä työterveyslääkärikään vielä ollut sen kannalla. Ensi viikolla mulla on vuosikontrolli ja se kertoo paljon tulevaisuudesta. Jatkanko samalla lääkkeellä, tuleeko lääkkeeseen muutoksia tms. Lisäksi meidän konttori on syksyllä muuttamassa ja vaihtuu työhuoneista avotilaksi, mikä suurella todennäköisyydellä aiheuttaa mulle ongelmia.
Ja ettei olis jo muutenki tarpeeks stressaavaa, meidän asunto on myynnissä, välittäjän kanssa ei mene ihan putkeen ja kukaan ei ole ollut kiinnostunut asunnostamme. Olisimme jo löytäneet parikin kivaa asuntoa, mutta ei tässä uskalla tarjota mistään mitään, kun jäisimme kahden asunnon loukkuun.
Meillä on nyt ihan kiva koti, mutta se on kahdessa kerroksessa, aivan liian iso ja sijainti on aika syrjäinen. Kaipaan kerrostalon helppoutta, kun ei tarvitse esimerkiksi tehdä lumitöitä. Mulla on aina huono omatunto talvisin, kun en jaksa tehdä lumitöitä ja mun mies joutuu yksin ahertamaan. Toki naapureilta saa apua, mutta siltikin. Lisäksi tuon mun kaatumisen jälkeen olen liikkunut aika vähän ja minusta tuntuu, että mun jalat oisi menneet huonompaan suuntaan. Ne tuntuu kovin pökkelöiltä ja kankeilta. Niillä ei ole kiva kävellä rappusia, eikä tuo nilkka oikein rappusia vielä edes kestä.
Eli pikainen päivitys nykyhetkeen; väsyttää, nilkkakipeä, jalat pökkelöt, siltikin pakko yrittää jaksaa pysyä positiivisena. Maanantaina mulla on siis vuosikontrolli ja kesiviikkona soittoaika Juha Multaselle. Vähän niinku second opinion ja keskustellaan miten Venlafaxin on toiminut. Tämä soittoaika olisi pitänyt olla jo ennen juhannusta, mutta koska mun lähimuistikin tuntuu välillä prakaavan, niin en muistanut aikaa varata. Ja nyt halusin ajan vuosikontrollin jälkeiselle ajalle. Näillä mennään!
Ja ainiin, vielä jotain; huomenna alkaa mun avokuntoutus. Vähän kyllä jännittää mimmosta porukkaa siellä on ja mitä siellä tehdään. En oikein edes tiedä mitä odottaa. ja tätä jatkuu siis koko syksyn aina kerran viikossa. Tsemppiä siis mulle!