Rouva

Ensimmäinen lomapätkä on tältä erää ohi. Jouduin harmikseni jäämään sairauslomalle viikkoa ennen lomaa fatiikin takia. Mies passitti mut lääkäriin ja lääkäri passitti mut sairauslomalle. Oli niin kova väsymys/uupumus, etten viikko ennen lomaa maanantaina eden meinannut päästä sängystä ylös. Sinnittelin etätyöpäivän kuitenkin ja työpäivän jälkeen raahauduin lääkäriin. Loppuviikko menikin sit lähinnä nukkuessa ja levätessä. Osasyy saattanee olla nuo normaalia lämpimämmät ilmat, mitkä vei voimat vähän heikoiksi.

Ja sit alkoi viimein odotettu loma. Viime kesänähän mulla ei ollut yhtään lomaa, koska vaihdoin työpaikkaa juuri kesän alla. Lomallani minusta tuli rouva! Ja kylläpä onkin ihanaa olla rouva. Ja ennen kaikkea maailman ihanimman miehen rouva. Ja sain mieheltäni ihanan Kalevala vihkisormuksen.

Meidät vihittiin arkena perheen läsnäollessa hyvin koruttomasti. Vihkmimisen jälkeen käytiin porukalla syömässä ja sen jälkeen lennettiin häämatkalle Irlantiin. Irlanti, suuri rakkauteni.  Laitan tähän väliin pari lomakuvaa.

Yllä Ireland’s Eye / Inis Mac Neasáin

 

Hääpäivä ja -matka olivat hyvin onnistuneet, vaikka olinkin murehtinut mahdollisen pahanemisvaiheen pilaavan kaiken. Naimisiinmenosta oli puhuttu jonkin verran parin viime vuoden aikana, nyt tuli vaan tunne, että on oikea hetki. Matka oltiin varattu jo aikaisin keväällä, ei kerrottu siitä kellekään, vaikka moni kysyikin onko suunnitelmia. Ymmärrän, että ihmiset kysyvät, se on normaalia, mutta en halua kertoa, koska ikinä ei tiedä onnistuuko ne. Siksi en koskaan etukäteen enää mistään halua kertoa. Ja toivon, ettei siitä kukaan loukkaannu.

Lisäksi halusin olla hyvässä kunnossa ja kävellä omin jaloin, kun saan ”minun päiväni prinsessana”.  Ei, mulla ei ollut valkoista hörselöunelmaa päällä vaan simppeli, musta pitsimekko. Missä lähdin myös reissuun.

Päätös naimisiinmenosta puolestaan tehtiin aika pikaisesti. Mietittiin, että meillä on matka varattuna, että mitäs jos se oliskin häämatka. Muutama puhelu virastoihin ja vihkimisaika oli varattu.

Mulla oli tällä viikolla aika neurologille. Kävin ennen lomaa magneettikuvissa ja onnistuin unohtamaan koko kuvat loman ajaksi. Kunnes parina edellisenä päivänä ennen neurologin aikaa alkoi huolettamaan ja ahdistamaan. Mitä jos päähän on tullut lisää muutoksia, joutuukö lääkettä vaihtamaan? Paljon kysymyksiä pyöri mielessä. En ehtinyt lääkärin vastaanotolla edes istumaan tuoliin, kun lääkäri ilmoitti, että on hyviä uutisia. Uusia löydäksiä ei ollut ja vanhatkin olivat hieman pienentyneet. Kylläpä helpotti, melkein itkin ilosta siellä vastaanotolla. Eli jatkan samalla Aubagio-lääkityksellä, mitä nyt olen käyttänyt reilun vuoden verran.

Lääkäri taas muistutti, että mäsäni vaikuttaa olevan hyvänlaatuinen, koska olen kuitenkin ollut suht vähäoireinen. Voisi kuulemma olla paljon pahemminkin. Käski mun elää täysillä, sairaus huomioiden, mutta mitään ei saa jättää tekemättä ajatellen, että en voi, koska olen sairas. Lääkäri myös kyseli aionko hankkia lapsia, mikä vähän kummeksutti mua, koska en olisi voinut aloittaa nykyistä lääkitystäni, jos olisi ollut lapsenteko mielessä. Varmisteli vain, etten jätä lapsia tekemättä sairauden takia. Kerroin suoraan, etten ole koskaan halunnut lapsia, meillä asuu vaan karvaisia lapsia.  Ja näin tulee jatkossakin olemaan.

Olen Facebookissa tehnyt nyt pysyvän ryhmän ystäville ja kavereille, keille voin päivittää sairauteeni liittyviä asioita (ja muitakin, mitä en halua jakaa kaikkien kanssa). Mikä on ollut todella kiva. Olen saanut paljon kannustavia viestejä ja kyllä ihmiset tuntuvat välittävän. Vaikka on pitkiä välimatkoja, niin ei se ystävyys kuitenkaan ole katkennut. Olin jotenkin ajatellut, että jos ihmiset saavat tietää sairaudestani, niin mut hylätään, eikä kukaan enää halua olla tekemisissä kanssani. Olin näköjään väärässä.

Tällä hetkellä tuntuu, että olen onnellisempi kuin koskaan. Mikä on hassua, koska olen kuitenkin sairas. Tuntuu, että elämä on nyt asettunut siten, miten olen halunnutkin. Meillä on kiva koti (tosin muutto ollut mielessä), meillä on ihanat eläimet, tykkään työstäni ja esimiehestäni, mulla on ihana mies, matkustellaan sen verran kuin voidaan… Ainoa kompastuskivi tuntuu tällä hetkellä olevan tämä sairaus ja sekään ei viimeisten uutisten jälkeen nyt tunnu kovin suurelta kompastuskiveltä, koska tilanne on tällä hetkellä hyvä. Toki tämä voi muuttua hetkenä minä hyvänsä, mutta olen koko vuoden työstänyt ajatusmaailmaani positiivisemmaksi sekä opetellut elämään tätä päivää. Huomenna on huomenna, mutta nyt on nyt.

Mukavaa viikonloppua!