Ruokavaliota ja fiiliksiä
Ruokavalioasiat ovat pyörineet päässäni viime aikoina luvattoman paljon. Ensimmäisen vertaistukitapaamisen jälkeen joskus ennen syyskuun puoliväliä ilmoille heitettiin kysymys: ”kuinka moni on luopunut punaisesta lihasta?” Ja tämä jäi kaivertamaan mieltäni.
Kun kesäkuussa sain mäsädiagnoosin ja lääkäri kysyi tuleeko mieleeni mitään, mitä haluaisin kysyä. Kolme asiaa; sauna, alkoholi ja ruokavalio. Mitään ei ole kielletty ja voin jatkaa elämistä normaalisti, oli lääkärin vastaus. Ok, luotan lääkäriin enkä silloin sen kummemmin ajattele edes koko asiaa.
”Kuinka moni on jättänyt punaisen lihan?” ja kaikki jotka kysymykseen vastasivat kertoivat luopuneensa kokonaan punaisesta lihasta. Vaikka punaista lihaa olenkin syönyt, en hirveän usein, mutta olen syönyt kuitenkin, niin ajatus oli järkyttävä; joulukinkku? Pekonit? Kaksi mun harvoin syömääni herkkua. Pitäisikö mun niistä luopua kokonaan?
Päätin siltä istumalta aloittaa kokeilun ”kuukausi ilman punaista lihaa”. Nyt se kuukausi on vierähtänyt, kaksikin kuukautta itse asiassa. Ja onnistuin. Ajattelin, että sallin kyllä itselleni satunnaisen punaisen lihan, kuten hotellin aamupaloilla mahdollisesti tarjottavat muutamat pekonisiivut sekä pienen jouluisen kinkun. Muutoin voisin kyllä kuvitella eläväni ilman punaista lihaa. Ehkä? Vaikkakin sen olen huomannut, että haasteita tulee siinä kun pitäisi keksiä mitä ruokaa laittaa. Olen aika surkea kokki ja hyvinkin kaavoihinkin kangistunut. On ne muutamat tietyt ruuat mitä osaan tehdä ja siihen se loppuukin. Pitäisi vaan rohkeasti alkaa soveltamaan ja kokeilemaan… Jauheliha on vaan ollut helppo ruoka-aine. Toki onhan sitä broilerin jauhelihaa…
Ja lääkityksestä…. Olen nyt syönyt Aubagiota reilut neljä kuukautta. Sivuoireita ei aiemmin ole ilmautunut paitsi nyt. Hiuksia lähtee ja paljon lähteekin. Viikonloppuna itkin suihkun lattialla, kun näin sen määrän mikä tukkaa oli yhden suihkukerran jäljiltä kertynyt ritilälle. Jokainen hiusten harjaus irrottaa tupon hiuksia päästä. Töissä ollessa saan koko ajan siivoilla irronneita hiuksia näppäimistöltä. Todella masentavaa. Hiukset on ollut mun ainut ylpeydenaihe ja nyt nekin viedään. Saattaisin kestää ajatuksen, mikäli tietäisin, että lääke auttaa. Lääke parantaa. Mutta kun ei se paranna. Eikä edes tiedä tehoaako se vaan eteneekö tauti. No, tietysti se etenee, tarkoitin, että hidastaako lääke taudin etenemistä. Kaljuunnunko aivan turhaan ja istun pian pyörätuolissa? En meinaa enää edes uskaltaa koskea hiuksiin, koska joka kosketus jättää irtohiuksiä käsiin.
Ja fiilikset.. Ne vaihtelee todella paljon. Paikoitellen mun tekee mieli vaan kävellä auton alle, et tää oli nyt tässä. Ja sit taas välillä tuntuu, että pärjään tällä hetkellä sairauden kanssa ihan hyvin. Ja kun on noita hyviä hetkiä, jossain välissä tulee aina mieleen, että enkö tosiaan ole sisäistänyt, että minulla on vakava sairaus, mikä tulee pilaamana mun elämäni. Kivuthan mulla on koko ajan ja lääkkeitä syön niihin. Olen alkanut epäilemään, että ne ei koskaan tule menemään pois vaan kiusaavat mua loppuelämäni. Toisaalta mietin, että kärsinkö mielummin kivusta vai rajoittuneesta liikuntakyvystä? Valitsisin ehkä mielummin kuitenkin kivun… Mutta entäs jos ne on molemmat?