Teiniaikainen poikaystäväni unelmoi aloittelijan kitaransoittotaidoilla rock-tähden urasta ja samaan aikaan paras ystäväni eli omassa kuplassaan milloin mistäkin unelmoiden. He käyttivät suuren osan päivistään pilvilinnoissaan liihottaen, unelmiaan kauniisti hellien.

Paheksuin heitä molempia, ja kutsuin heitä taivaanrannan maalareiksi. Jos totta puhutaan, minua ärsytti tuo piirre heissä. (Jälkeenpäin tajusin, että poikaystävässä ärsytti kaikki muukin).

En edelleenkään erityisesti välitä taivaanrannan maalareista, sillä miellän heidät juuri sellaisiksi kuin entisen poikaystävänikin – aikaansaamattomiksi henkilöiksi, jotka vain puhuvat suuria.

Sen sijaan ihailen suuresti heitä, jotka määrätietoisesti etenevät elämässään kohti unelmiaan. Niitä, jotka tekevät juuri sitä mitä haluavat.

Mistä minä sitten unelmoin?

Minun on ollut aina vaikeaa päättää mitä haluan elämässäni tehdä.

Olen halunnut ajatella jotain konkreettista ja mahdollista. Niinpä minä unelmoin jo 16-vuotiaana perheestä, omakotitalosta ja koirasta. Sillä olivathan ne sellaisia asioita, jotka voisivat joskus toteutuakin. En ymmärtänyt miksi joku haluaisi ajatella mahdottomia.

Ja nyt, kymmenen vuotta myöhemmin tajusin, että minä olen unohtanut unelmoida.

Oivalsin, että unelmat toimivat kuin kompassit, näyttäen meille suunnan mihin päin kulkea.

Niinpä minäkin olen vähän salaa kaivanut kaapistani pensselit ja alkanut maalaamaan taivaanrantaa. Olen leikannut lehdistä kuvia ja liimannut niitä aarrekarttaani. Selaillut Pinterestiä ja sisustanut unelmieni kotiani.

Sillä eihän koskaan ole liian myöhäistä alkaa tosissaan unelmoimaan ja sitten muuttamaan unelmiaan tavoitteiksi.

Mistä te unelmoitte?

Translation: Dream on!