Viimeinen kolmannes

Viimeinen kolmannes ja negatiiviset tunteet

Aika tuntui vaan kadonneen sitä mitä pidemmälle raskaus eteni. Loppua kohden mulla pyöri hirveästi ajatuksia siitä, että olenko nyt valmistautunut tarpeeksi, pystynkö mä rentoutumaan, osaanko mä olla rento, entä jos se kipu on liikaa tai se ehkä pahin pelko joka kävi mielessä eli jos menen synnytyksessä paniikkiin. Hirveästi tunteita ja ajatuksia joita ei oikein saa järjestykseen.

Säästyin aika pitkälle ilman fyysisiä vaivoja raskaudesta ja liitoskipujakin alko olemaan vasta kuukausi ennen laskettua. Turvotusta ei ollu muuten, kuin hetkittäin ja sekin meni oikeastaan heti ohi. Mun maha oli suht pieni ihan loppuun asti ja näin omat varpaat koko raskauden ajan. Tuosta viittauksesta saa siis ehkä jonkunlaisen kuvan siitä, ettei mun vauvamasu ollu mikään valtava pallo.

Mulle raskaus oli henkisesti aika rankka tai oikeastaan todella rankka. Olin onnellinen raskaudesta kesän puoleenväliin asti ja rehellisesti sanottuna rakenneultraan asti. Sen ultran jälkeen multa hävis kutakuinkin koko ”yhteys” vauvaan ja koko ajatus lapsesta tuntui vastenmieliseltä ja ajattelin useinkin sitä et mä en haluakkaan tätä. Suurimman osan raskaudesta musta tuntui siltä etten halua mun lasta ja en rakasta sitä. Näistä ajatuksista seurasi ihana oravanpyörä ja olin jo oikeastaan päättäny etten ansaitse olla äiti kun en edes raskauden aikana kykene olemaan onnellinen. Oravanpyörälle antoi vielä lisäbuustia sukulaisten onnellisuus ja jatkuva kysely vauvasta. Musta tuntui todella pahalle se, että tuleva mummo/pappa on mun lapsesta niin onnellisia ettei mistään muusta voi puhua. Onhan se nyt ihanaa, että odotetaan ja ollaan onnellisia, mutta se yhdistettynä siihen etten itse kykene iloitsemaan vauvan odotuksesta oli aivan kamalaa.

Mun raskaus koostui hirveästi negatiivisista tunteista ja ajatuksista itseäni kohtaan. Vauvaa en oikeastaan ajatellut ja olin jotenkin sulkenut sen pois. Tunnen itseäni kuitenkin jo sen verran, että olin osannut ennustaa tämän mahdollisuuden ja kävin raskauden aikana kerran kuussa juttelemassa baby blues työntekijän kanssa.

Ensi- ja turvakoti

Mulla on historiaa masennuksen ja ahdistushäiriöiden kanssa ja pelkäsin jo ennen raskautta, että sairastun uudelleen. Tämä pelko sai mut oikeastaan keräämään mun ympärille sellasta tukiverkkoa raskauden ajaksi sekä raskauden jälkeen. Otin kesän alussa yhteyttä ensi- ja turvakotiin ja pyysin doulaa eli tukihenkilöä synnytykseen mukaan, mutta sainkin paljon enemmän. Mulle tarjottiin mahdollisuutta tavata baby blues työntekijää raskauden aikana ja nää tapaamiset oli mulle ihan älyttömän tärkeitä. Pääsin puhumaan niistä omista tunteista ja ajatuksista ilman tuomitsemista ja näitä asioita sit mietittiin ja puhuttiin auki. Käytiin läpi rentoutusharjotusta, opeteltiin akupisteitä kehossa, kokeiltiin etukäteen guasha kampaa ja tens laitetta. Käytiin synnytystä läpi kunnolla eli puhuttiin eri synnytysasennoista, lääkkeellisestä kivunlievityksestä ja myös sektiosta. Neuvolassa eikä pelkopolilla tullu näistä asioista juurikaan puhuttua enkä osannu kysyä, pelkopolilla keskityttiin lähinnä siihen kivunlievityksestä keskusteluun, koska pelkään neuloja ja ne olikin se mun pahin pelko synnytystä ajatellen.

Mä koin, että musta välitetään  aidosti ja negatiiviset tunteet on myös ok.