Neljäs raskauskolmannes

Onko sitä? Neljännestä kolmanneksesta puhutaan, kun tarkoitetaan 3. kuukauden aikaa synnytyksen jälkeen. Lapsivuodeaika on ehkä tutumpi termi, mutta sillä tarkoitetaan ensimmäistä 6-12 viikkoa synnytyksen jälkeen. Syntymä on valtava muutos vauvalle ja äidille. Vauva on ensimmäiset 9 kk elänyt turvallisessa ja lämpimässä kohdussa ja äiti valmistautunut synnytykseen. Entäs sitten synnytyksen jälkeen? Kaikki on uutta, niin vauvalle, kuin äidillekin ja tietenkin isälle. Synnytys on jo itsessään rankka kokemus ja heti sen jälkeen pitäisi jaksaa huolehtia pienestä vauvasta ja ensikertalaisella se voi olla aika jännääkin. Pieni ja heiveröinen vastasyntynyt siinä sylissä, uskoisin että aika moni meistä ajattelee ; ”ei kai se mene rikki”.

Baby blues, tunteiden sekamelska, valvominen ja uuteen arkeen tutustumista. Baby blues eli synnytyksen jälkeinen alakulo, ei ole sama asia, kuin synnytyksen jälkeinen masennus vaikkakin samoja piirteitä. Baby blues on aivan normaalia ja sen tarkoitus on herkistää äitiä lapsen tarpeille. Mun baby blues alkoi muutaman päivän synnytyksen jälkeen ja kesti n. viikon ja itkin vähän mille milloinkin. Tunteiden vuoristorata ei ole yhtään hassumpi termi kuvaamaan tätä aikaa. Mun oli myös tosi vaikea nukahtaa synnytyksen jälkeen ja valvoin helposti melkein koko yön ja pärjäsin muutaman tunnin unilla ja sairaalan osastolla mikään muu ei oikeastaan ollut ärsyttävämpää, kuin hoitajien toitotus nukkumisesta ja siitä, että nyt isä hoitaa ja sinä nukut. Mikäs siinä, jos pystyy päivällä nukkumaan mut mä en ole sitä oikeastaan ikinä osannut ja tämähän ei maagisesti muuttunut lapsen synnyttyä. Vähät ja huonot unet sekä aivan uudenlainen arki, on yllättävän rankkaa.

Fyysinen toipuminen

Huihui! Mun keho on muuttunu jonkin verran, mutta ulkonäöllisesti palautunu aika hyvin jo lähes lähtöpisteeseen. Mulla kuitenkin raskaana ollessa oli ajatus siitä, et mun keho muuttuis jotenki enemmän, mut ei tää nyt sit lopulta ihan hirveästi muuttunu. Arpia tuli vatsan seudulle jonku verran, mut neki on jo alkanu aika hyvin haalistumaan. Erkaumaa mulla ei ainakaan enää jälkitarkastuksessa ollu. Lantionpohja oli synnytyksen jälkeen aika hellänä ja kipeyty tosi paljon istumisesta ja liikkumisesta ja toki tikit kiristi. Enää ei kyllä lantionpohjakaan hidasta menoa. Sanotaanko vaikka näin, että huokaisin helpotuksesta, kun ne pahimmat pelot oman kehon muutoksista ei käyneetkään toteen! Kyllä, minulla on todella huono itsetunto.

Kävin hierottavana muutama viikko sitten, juuri ennen jälkitarkastusta. Selän vihlovaan kipuun löytyi syy oikean puolen si-nivelestä, joka oli aivan tukkeessa ja siellä jokin painoi hermoa. Sain ohjeeksi pyytää lähetettä äitiysfyssarille, kun jälkitarkastuskin oli vasta tulossa. Fyssarissa olisi ollut se hyöty, että olisi saanut juuri minulle sopivat kuntoutumisohjeet. Tämähän ei kuitenkaan mennyt ihan niin helposti kun luulisi, koska lääkäri sivuutti koko asian, kun jälkitarkastuksessa siitä puhuin. Sen sijaan keskusteimme 10 minuuttia siitä, että lääkärin mielestä mulla ei voi olla kuukautisia vielä ja mun kierto on epäsäännöllinen ja pitäisi mennä ultraan. Mun kierto ei ole epäsäännöllinen ja koitin sitä sille lääkärillekin selvittää, mutta hänen mielestään on, koska mulla ei imettäessä voi olla kuukautisia eli se on epänormaalia vuotoa joka pitää tutkia. En kuitenkaan saanut lähetettä ultraan jossa oltaisiin varmistuttu siitä, ettei kohtuun ole synnytyksessä jäänyt mitään.

Henkinen toipuminen

Psyykkisellä puolella on ollut aika raskasta. Mulla on hirveät paineet imettämisestä, enkä tiedä miksi. Tästähän en siis raskaana murehtinut yhtään, mutta nyt mulle on tullut jokin ihme ajatus siitä et sen pitää onnistua ja maitoa pitää saada pumpattua jääkaappiin/pakkaseen varastoon jos sitä joskus tarviikin esim kaupassa tai sukulaisilla. Se stressaa, vaikka ei tarvitsisikaan. Olen myös ennemmin sitä mieltä, että kaikista tärkeintä on se, että lapsi saa ruokaa oli se rintamaitoa tai korviketta, mutta silti se stressi aiheeseen liittyen kumpuaa jostakin.

Väsymys, katkonaiset yöt ja vaikeus nukahtaa. Mä pärjään aika vähällä, mutta huomaan kyllä, että on aika raskasta, jos ei saa nukuttua yöllä yhtään pidempää pätkää. Pidemmällä tarkoitan siis n. 5-6h pätkää, joka riittää minulle vallan hyvin. Tää väsymys taas vaikuttaa alentavasti mielialaan ja siihen miten hyvin siedän mulle vaikeita tilanteita ja miten niihin reagoin. Monet riidat ollaan miehen kanssa käyty kun yksinkertasesti en vaan hallitse omia tunteita, en osaa sanottaa niitä tai osaan sanottaa vasta vähän liian myöhään, usein vasta riidan jäkeen; että hei musta tuntu tältä ja tältä, siks käyttäydyin noin ja sit pyytelen anteeks ylilyöntejä.

Mulle sosiaaliset tilanteet on vaikeita, nyt yliväsyneenä ne on tuplasti vaikeempia ja mun on tosi hankalaa suodattaa ihmisten sanomisia ja tässä en varmaan ole ainut. Mulla menee tällähetkellä tosi helposti ihon alle ihmisten sanomiset. Mua ärsyttää se jatkuva neuvominen siitä miten asioita tehtiin 70-80 luvulla, puhumattakaan lapsen nimeämisestä ja siitä jankkaamisesta et ei voi olla tällänen ja tällänen jne. Myöskin oli todella hassua, että mun sukulaisille, ei miehen, niin oli ongelmana meidän lapsen sukunimi. Me annettiin meidän lapselle, vastoin kaikkia perinteitä, mun sukunimi. Palataan näihin sosiaalisiin tilanteisiin ja siihen, että mä en käytännössä saa olla rauhassa. Sukulaisille pitäis jatkuvasti olla lähettämässä kuvia ja kertomassa miten lapsi voi ja miten minä voin. Ulkona liikkuminen ilman koiraa on todella hermoja raastavaa, kun osa ihmisistä on heti kurkkimassa vaunuihin. Koira estää aika paljon, kun ihmiset ei uskalla tulla ihan iholle. Näin korona aikanakin tämä on minusta hiukan ärsyttävää, että pitää ihan tietoisesti toimia näin. Asiasta sanominen ei siis muuta mitään, saan ennemmin vain tuimia katseita tai tiuskimista takaisin.