Haaveita, tyhmiä ehkä

Ihastuttaa, itkettää, turhauttaa.

Aloin haaveilemaan omasta perheestä, vauvasta noin vuosi sitten. Miehellä kesti tovin sulatella ja miettiä asiaa, mutta hänkin alkaa olemaan jo aika toiveikas positiivista testiä odottaessa. Stressaan ja ahdistun helposti, joten tein itselleni jo viime keväänä ”wishlist” tyylisen  listan tarvikkeista ja muista hankinnoista joista haaveilen  ja joita tarvitsisimme vauvaa varten. Tämä toivelista auttoi aika paljonkin pohtimaan sitä, että millaista olisi tuleva vauva arki ja pääsin siinä ihan omanlaiseen ”kuplaan”.

Perheenperustaminen tai ajatus siitä, herättää meissä monenlaisia tunteita, negatiivisia ja positiivisia. Itseäni se omalla tavallaan ahdistaa, koska kärsin hirveästä lääkäri- ja neulapelosta ja tiedän sairaanhoidon opiskelijana sen, että raskauden seurannassa tehdään monenlaisia erilaisia kokeita ja tutkimuksia. Ajatus raskaudesta ahdistaa onneksi vain ajoittain ja eniten sitä toivoo rakkaudella ja ilolla, mutta puolenvuoden yrittämisen jälkeen sen negatiivisen tuloksen näkeminen itkettää, turhauttaa, ahdistaa ja  tuntuu todella pahalta. Puhun ystävieni kanssa harvoin vauvahaaveistani tai tunteista, koska en jaksa kuulla sitä, että älä yritä tai tuo on normaalia taikka se johtuu vain siitä, että sitä toivoo niin paljon. En vaan jaksa kuunnella, koska se negatiivinen tulos herättää jo haikeutta ja surua, koska sitä raskautta tosiaankin odottaa niin kovin.

Raskaus haaveet ja keskeneräiset AMK opinnot voivat tuntua typerältä haaveelta, mutta pitkän pohdinnan jälkeen en keksi parempaa aikaa perustaa paerhettä. Opinnot tarjoavat joustavuutta ja etenemään pystyy omassa tahdissa. Opinnot ovat pitkälti netissä, joten lapsen kanssa kotona oleminen on mahdollista vaikkakin vauva-arki tuo opiskeluun haasteita, mutta onko sellaista aikaa, jolloin ei toisi? Ei taida.

Vauvahaaveet ovat tehneet vain hyvää omalle parisuhteelle ja ehkä parantanut omaa minäkuvaa. Läheisyys parisuhteessamme on lisääntynyt ja olemme päässeet tutustumaan paremmin toisiimme, koska puhuminen omista tunteista/fiiliksistä on lisääntynyt. Omaan todella huonon itsetunnon ja olen todella kriittinen itseäni kohtaan ja kaikessa pitäisi olla lähes täydellinen, joten valehtelematta vauvahaaveet ja raskauden yrittäminen ja siinä epäonnistuminen on minulle todellakin epäonnistuminen. Aiheesta puhuminen on myös vaikeaa ja minun oli/on hankalaa puhua siitä edes miehelleni, puhumattakaan kenestäkään muusta. Perhehaaveista ja omista tunteistaan oli jossain kohtaa aivan pakko puhua, koska se paha olo pakkautuu aika ikäväksi ja sen kyllä huomasi jatkuvasta itkemisestä. Olen vuodessa kasvanut paljon ihmisenä ja oppinut antamaan itselleni anteeksi ja luvan epäonnistua vaikkakin lapsen yrittämisestä ei pitäisi ottaa paineita, mutta kuka ei turhaudu ja koe epäonnistumista jo pidemmän yrittämisen jälkeen?

Negatiivisista tunteista raskautta toivoessa selviää puhumalla tunteistaan ja ajatuksistaan kumppanille tai läheiselle ystävälle. Puhuminen ei tietenkään poista pahaa oloa kokonaan, mutta se auttaa siitä selviämisessä ja tilanteen käsittelyssä. Puhuminen ja kuulluksi tuleminen on tärkeää noin muutenkin eikä vain negatiivisissa tilanteissa ja tunteiden käsittelyssä, mutta on ihanaa jakaa myös niitä hyviä muistoja ja kokemuksia jonkun kanssa.