En lähtenyt, en lopettanut, päätin vain että en kirjoita. Ja mistä edes voisin kirjoittaa? Tämä oli blogi isäni kuolemasta, ei ollut edes mitään taistelua, oli vain lähestyvä kuolema.

Ajattelin että näin neljän vuoden jälkeen voisin kirjoittaa. Nyt ei ole kulunut ihan neljää vuotta, vasta tiistaina, 1.3, olisi tullut neljä vuotta täyteen. Mutta valitsin, että kirjoitan jo tänään, koska kuka tietää minkälaisessa maailmassa me elämme kahden päivän päästä?

En olisi kuuna päivänä uskonut, että neljä vuotta sitten, kun oli aurinkoinen pakkasaamu ja iskä kuoli, että neljän vuoden päästä kirjoitan tähän blogiin tilanteessa, jossa Euroopassa soditaan.

Olen surullinen, vihainen ja peloissani. Mietin mitä iskä olisi sanonut tähän. Se saa minut ihan vähän itkemään. En voi soittaa iskälle, ja kysyä neuvoa. Iskä ei voi minua lohduttaa, kun tulevaisuus pelottaa ja tuntuu epävarmalta.

Olen miettinyt, mikä on sopiva aika poistaa kuolleen ihmisen puhelinnumero kännykästä. En ole poistanut iskän numeroa. Pari viikkoa sitten syötin numeron Fonectaan, mutta en saanut hakutuloksia. Se oli toisaalta huojentavaa, toisaalta olisin halunnut nähdä kenellä on iskän numero nyt. En voi soittaa numeroon, koska kuka nyt haluaa tietää, että oma numero on kuolleen ihmisen vanha numero?

Tämän piti olla kirjoitus siitä, että elämä jatkuu, ja on jo todella paljon helpompaa näin neljän vuoden jälkeen, mutta en voi tarjota lohtua näinä aikoina.

Kuka meistä edes tietää jatkuuko elämä?

Mutta sen voin tietenkin sanoa, että iskän ei tarvitse tätä kokea. Hän on vapaa kaikesta siitä kivusta ja tuskasta, jota me maanpäällliset saamme sisällämme kantaa.

Ajatukseni ovat kaikissa niissä viattomissa ihmisissä, jotka tälläkin hetkellä taistelevat itsenäisyytensä ja vapautensa puolesta – joka maailman kolkassa. Näinä synkeinä hetkinä on vaikea uskoa, että paha saa palkkansa, ja hyvyys voittaa. Kuinka monen pitää vielä kuolla ennen kuin maailmassa on rauha?

Mitä sinä iskä olisit tehnyt tässä tilanteessa?

Kuolema on niin vahva sana. Minä en sitä enää pelkää, mutta tuntuu, että muut pelkäävät.

Iskä on ollut nyt kuolleena reilut kaksi vuotta. Nyt se tuntuu jo normaalilta, mutta tietysti haikealta. Äiti on jaksellut ihan hyvin, mutta eteenpäin pääseminen on edelleen prosessissa.

Ollaan käyty mieheni kanssa pariin otteeseen iskän haudalla, joka onkin vain muistolaatta isossa graniittikivessä. Ensimmäisellä kerralla, kun kävimme, itkin, toisella en enää. Edelleen jaksan joskus harmitella sitä ettei mieheni ikinä päässyt tapaamaan isääni.

Elämäni on mennyt eteenpäin. Muutimme yhteen mieheni kanssa ja laitoin oman asuntoni vuokralle. Pyöritämme viikko-viikko uusperharkea, joka on välillä hieman haastavaa, ettenkö sanoisi. Siitä syystä ajattelin, että voisin kirjoittaa seuraavaksi uusperhestä. Kuolemasta minulla ei oikein ole enää mitään sanottavaa paitsi, että olemme ottaneet sitä sanana arkeemme mieheni kanssa. Hänen kanssaan tähtäämme myös siihen, että se, joka meidät joskus erottaa, on kuolema.

Jätän tämän syöpäblogin tähän. Ehkä palaan vielä joskus aiheeseen, toivottavasti se koskee iskää eikä ketään muuta lähipiirissäni. Vaikka syöpä tietysti yleinen onkin.

Ulkona on hieno ilma. Olemme aloittaneet pihahommat oikein urakalla mieheni kanssa. Jos iskä olisi olemassa, hän olisi varmasti meitä auttamassa. Mutta nyt iskä vaan katselee pilven reunalta ja varmaan pudistelee päätään, että noinko meinaatte nuo pihakivet tuohon iskeä, ei tule hyvä vaan pitäisi tehdä kunnon pohjat.