Lehmien vapaa laiduntaminen ja syyskesän paimenpiina
1960 luvulla otettuun ilmakuvaan olen merkinnyt teksteillä aikaisemmin pihapiiriin kuuluneet rakennukset ja rakennelmat. Sedän perheen talo purettiin ja siirrettiin noin puolen kilometrin päähän pajan ohi menevän tien varteen. Puoji ja talli on purettu muistaakseni joskus 1950-luvun lopulla. Aidattu kuja, jota myöten lehmät kulkivat metsään vapaan laiduntamisen päättymiseen saakka, ehkä 1950 luvun loppupuolelle. Paja paloi varmaan samoihin aikoinin, tarkempaa ajankohtaa en muista. Sitä ei rakennettu enää uudelleen.
Päärakennus vuorattiin ja tuohikaton tilalle laitettiin huopakate myös joskus 1950-luvun puolivälin tietämissä. Navetan vieressä oleva vinttikaivon vesi sai navetasta lisäarominsa. Ainakin minun muistini aikoihin ruokavettä jouduttiin hakemaan naapureista.
Navetta oli pieni ja nykymittapuun mukaisesti sangen vanhanaikainen. Lehmänlanta kannettiin paareilla tunkioon. Äidille oli tärkeää, että tunkio oli selvärajainen ”kakku”, jossa lanta kompostoitui tehokkaasti.
Lehmien lisäksi navetassa kasvoi useimmiten sika ja lampaita, jotka vietiin kesäksi Murtoniemeen aidattuun hakaan. Ne haettiin vasta syksyllä takaisin navettaan. Usein niistä tuli arkoja kesän aikana. Äidillä oli kuitenkin luottolampaat, joiden perässä muukin lauma saatiin kotiin.
Kesällä lehmät laskettiin kujaa myöten metsään vapaalle laitumelle. Aita kulki metsän rajassa vähän samaan tapaan kuin nykyisin viljelysmaita suojataan poronhoitoalueella poroilta. Metsän läpi kulkevilla teillä piti kaikkien muistaa sulkea liikkumista varten avaamansa veräjät, jotta lehmät eivät päässeet pelloille.
Aamulla lehmät lypsettiin ennen metsään laskemista. Iltasella kellokas toi lauman takaisin navettaan iltalypsyä varten. Keskikesän jälkeen lehmät usein kulkivat pitkiä matkoja sienten perässä. Silloin niitä väliin jouduttiin odottamaan metsästä iltayöhön saakka.
Syyskesällä, kun pellot alkoivat kasvaa uutta laihoa, meidät lapset komennettiin aamuin illoin paimentamaan niitä. Meidän piti huolehtia siitä, että ne eivät päässeet sotkemaan kuivumassa olevaa viljaa tai karkaamaan naapurin pelloille. Paimentaminen oli yksinäistä, eikä aika tahtonut kulua millään. Aina vähän ajan kuluttua huusimme äidille, paljonko kello on, joko saa tuoda lehmät takaisin navettaan.
Välillä varasimme lukemista mukaan ajankuluksi. Sen ei olisi saanut olla liian mielenkiintoista. Muistan muutamia kertoja, kun uppouduin lukemiseen liiaksi, lehmät karkasivat puskemaan nurin viljakuhilaita ja jonkun kerran laukkasivat kovaa kyytiä naapurin pelloille. Nuhteitahan siitä paimenelle tuli. Paimenessa olo ei muutoinkaan ollut mitään mielipuuhaa. Täytyy myöntää, että monesti mielessä oli kateus naapureiden lapsia kohtaan, kun näimme heidät leikeissään, kun itse olimme paimenkomennuksella.