Kalastusta Livon joesta

Kotonani kevätkesällä kalastettiin nuotalla kotilahdesta. Nuottaa vedettiin rannoilta käsin. Hyvällä onnella saalista oli melkoinen saavillinen. Nuotta oli aika tiheä, joten joukossa oli paljon pikkukalaa. Saaliina saatiin mm. ahventa, salakkaa, lahnaakin joskus. Harjus,  lohikalat ja muut arvokalat eivät lahteen nousseet. Keskikesän jälkeen nuottaa ei enää voinut vetää, kun virtaamaton vesi kasvoi lumpeita ym. vesikasveja.

Kalojen perkaustalkoot kestivät koko illan, vaikka tarjoilimme kissalle pikkusinttejä yli kohtuuden. Mitään ei kuitenkaan saanut heittää hukkaan, joten pienetkin kalat piti perata. Niistä tulikin parhaita, kun ne paistettiin korinpohjaritilän päällä jälkiuunissa miedosti suolattuina. Ne paistettiin ihan kuiviksi niin, että ne vain rasahtelivat hampaissa.

Miehet kalastivat joskus vetouistimella joella soutaen. Kela oli puusta tehty, uistimet pääasiassa lusikkauistimia. Joesta sai joskus haukia, harjuksia tai lohikalojakin, mutta ei mitenkään merkittävässä määrin.

Uunissa kuivaamisen lisäksi kalaa säilöttiin suolaamalla puisiin nelikoihin painojen alle. Se ei ollut meidän lasten herkkua. Mielestämme ne olivat postiauton värisiä särkiä. Kalaa tietysti paistettiin pannulla, hiilloksella ja keitettiin ja syötiin perunoiden kanssa.

Tokihan me lapset ongittiin mato-ongellakin. Kerran lähdimme Tyyne-siskon kanssa ongelle. En ole varma, unohtuiko madot hakematta vai loppuivatko ne. Emme kuitenkaan malttaneet lähteä vielä kotiin, vaan päätimme kokeilla kimalaisella, joita pörrösi rannan apiloissa. Se lysti loppui lyhyeen, kun syötti pisti hanttiin. Kipeä sormi suussa meidän oli palattava kotiin. Kyläseppä, Koivulan Väinö meinasi tikahtua nauruun, kun kerroimme kokemuksestamme.

Meillä oli paja, jossa kyläseppä kävi muutamia viikkoja kevätkesällä takomalla kyläläisten viikatteita kesäkuntoon. Aiemmasta, Aappo-sepästä minulla on hyvin hämäriä muistikuvia, kuten hänen laulamansa lastenlaulu, Oravanpesä.

Pudasjärvellähän on vielä purotammukoita. Nuoruudessa opettelin mieheni kanssa onkimaan niitä. Ne olivat erittäin arkoja kaloja. Puron rantaan piti hiipiä hyvin hiljaa. Tammukka vaati sopivat olosuhteet syödäkseen. Joskus harmitti, kun näki kirkkaalla ilmalla niiden uivan, mutta vaikka pudotti madon melkein suoraan suuhun, se ei millään kelvannut.