Karanteeniin siirtymisen haasteita

Olen vanha byrokraatti, joka on ollut eläkkeellä jo reilun kymmenen vuotta. Osa-aika eläkkeellä ollessani kokeilin monenlaisia harrastuksia löytääkseni sisältöä eläkevuosiin.  Lopulta päädyin eläkkeelle jäätyäni koruyrittäjäksi, yllätykseksi itsellenikin. Materiaaleina ovat hopea ja muokkaamaton nahka eli rumpunahka. Viimeiset vuodet yrittäjyys on ollut lähinnä lepäämässä.

Riipus on rumpukurssilta jääneestä nahanreunuksesta.

Olen jo kolmatta vuotta asunut yksinään mieheni jouduttua hoitokotiin haastavan muistisairauden takia. Olen käynyt häntä tervehtimässä aluksi joka päivä ja nykyisin keskimäärin joka toinen päivä. Asetin itseni karanteeniin jo vähän ennen poikkeustilan voimaantuloa. Ajatukseni oli, että  varmistamalla tartunnan välttämisen pystyisin jatkamaan vierailuja mieheni luona. Hoitokotien  vierailukielto muutti tämän ajatuksen. Hyvä näin. Tärkeintä nyt on turvata edellytykset hoitokotien mahdollisimman turvalliseen hoitoon.

Koska oman elämän tärkeysjärjestyksessä mieheni sairaus ja hänen tukemisensa on ollut ykköstilalla, uusi tilanne vaatii sopeutumista. Mieheeni ei pysty pitämään enää yhteyttä puhelimellakaan. Nyt on vain osattava hellittää ja luottaa siihen, että en voi enää osallistua hänen elämänsä. Onneksi hän on nyt hyvässä hoidossa. Nyt on aika hoitaa omaa päätänsä ja fyysistä kuntoaan.

Minä olen varmaan monia muita paremmassa asemassa eristystilanteeseen sopeutumisessa. Ensimmäiseksi tytär järjesti minulle kauppakassipalvelun ystävättärensä kautta, jotta varmasti pysyn poissa ihmisten ilmoilta. Hän myös kaivaa linkkejä ja ehdotuksia, mitä seuraavaksi voisin ottaa kokeiltavaksi. Kohta ongelmana alkaa olla se, miten ajan saa riittämään.

Ulkoilu ja kunnon hoitaminen on viime aikoina jäänyt vähälle. Hoitokotiin on sen verran pitkä matka, että siellä olen käynyt autolla. Kesäaikana olen lähes joka päivä metsässä. Kotona on jos jonkinlaisia kuntoiluvälineitä, mutta esimerkiksi hula-vanne ei kovin paljoa hyödynnä nojatessaan uunin kylkeen. Joogamatto on ollut levällään olohuoneen lattialla pari kuukautta, mutta valitettavasti vailla käyttöä. Ei vain saa aloitettua, kun kukaan ei ole ohjeistamassa. Nyt, kun ei ole enää tarvetta lähteä autolla mihinkään, olen jo kaivanut kävelysauvat esille ja käynyt päivittäin lenkillä. Vauhti ei päätä huomaa, mutta alku on matkassa.