Lapsuuden kevättulvat ja jäidenlähtö

1900-luvun puolivälissä suot olivat vielä luonnontilassa. Livonjokivarsi oli maastoltaan aika tasaista. Keväisin lumien sulaessa suoaluilta laskevat purot eivät pystyneet keräämään vesimassoja. Ne levittäytyivät laajoille niityille ja pelloille. Tulvavesiä oli ajoittain niin paljon, että emme pystyneet pahimpina päivinä lähtemään kouluunkaan.

Illankorvassa, kun äiti ei navetoille lähtiessään löytänyt yksiäkään kuivia kenkiä, siinä vaiheessa hän piti meille pienen puhuttelun. Muutoin huvitukseemme ei puututtu.

Jäiden lähtö joessa oli kevään kohokohta. Joki oli varsin mutkainen. Jäät kertyivät padoiksi ja nousivat tulvan myötä rannoille rytinän kanssa. Se oli vaikuttava näytelmä, jota keräännyttiin katsomaan rannalle.

Joessa on talon kohdalla pitkä lahti, joka näkyy yllä olevalla kartalla. Taakse jäävää niemeä kutsuimme lahentaustaksi. Tulva-aikana vesi usein nousi niin korkealle, että lahentaus jäi saareksi. Yhden kerran saimme Tyyne-siskon kanssa hyvän idean lähteä katsomaan jäidenlähtöä veneellä lahden yli saareksi muuttuneen lahentauksen rantaan. Kun vesi nousi tarpeeksi, jäät lähtivätkin laskemaan kannaksen yli lahden kautta. Meille tuli kiire kotiin, joten ei muuta kuin veneellä jäiden sekaan. Tyyne hoputti, että souda, souda. Jäitä tuli niin paljon, että en saanut airoja veteen. Onnistuimme kuitenkin pääsemään kotirantaan. Emme tainneet ainakaan sinä kevääna uskaltaa kertoa seikkailustamme kotona.

Kesäisin kävimme uimassa lahden takana. Siellä joki virtasi sen verran vuolaasti, että pohja säilyi puhtaalla hiekalla. Lahden takana kasvoi myös runsaasti tuomia. Keväällä tuoksu oli huumaava, kun ne kukkivat valkoisenaan. Syksyllä kiipeilimme tuomien oksille syömään tuomenmarjoja. Siemenet syljimme pois, mutta marjoista tarttui melkoinen kerros kielen pintaan. Pitkiin aikoihin ei kannattanut yrittää syödä mitään muuta, kun makuaisti oli kadoksissa.