Mummon lapsuusmuistot iltasaduiksi

Olemme sopineet 8-vuotiaan lapsenlapseni kanssa videopuheluina toteutettavista iltasaduista. Joka toinen ilta tyttö kertoo minulle itse keksimänsä sadun. Minä taas vuorostani kerron iltasatuina lapsuusmuistojani, joista hän on aina ollut hyvin kiinnostunut. Lopuksi laulan Suutarin emännän kehtolaulun, jota meillä saa ainoastaan mummo iltalauluna laulaa.

Minulla on jo pidemmän aikaa ollut haaveena jossain vaiheessa kirjoittaa muistiin lapsuusajan muistoja. Nyt päätin tehdä sen tänne blogiin vinkkinä toisillekin. Muistan monta kertaa äidin kuoleman jälkeen harmitelleeni, että ihan liian vähän tuli kyseltyä asioita hänen lapsuudestaan.

Perheeseemme syntyi 13 lasta, joista minä olen nuorin. Kaksospojat kuolivat ihan pieninä ja yksi tytöistä leikki-ikäisenä. Kotona asui vielä isoisä, täti, ja setä. Isoisästä eli vannasta, kuten me häntä kutsuimme, minulle ei kovin monia mielikuvia jäänyt. Ikäeroni vanhimpaan sisareeni oli 20 vuotta. Kahden vanhimman sisaren kotona asumisajasta muistikuvia ei ole juuri lainkaan.

Onneksi talossa oli tilaa näinkin isolle joukolle, vaikka omaa tilaa nykyajan tapaan ei ollut. Pirtti oli iso ja korkea. Laipio oli tummunut ihan mustaksi, koska sitä ei kukaan voinut kiivetä pesemään. Seinät olivat hirsipinnalla. Ne pestiin aina keväisin suursiivouksen yhteydessä. Suuri uuni vei pienen kamarin verran tilaa. Portaita myöten pääsi kiipeämään uunin päälle, jonne isä usein nousi päiväettosille. Uunin kulmassa oli piisi, takka, jonka valossa talviaikana työskenneltiin ennen Tilleyn sytyttämistä. En muista, miten paljon uuniin mahtui leipiä kerrallaan, mutta monta syliystä halkoja piti aamusella kantaa sen lämmittämistä varten.

Kesäaikana nukuttiin aitoissa, joita oli käytössä useampiakin. Myös muissa ulkorakennuksissa nukuttiin ja joskus myös ullakolla. Jos tilan sai pidettyä kokonaan pimeänä, sääsketkään eivät yöllä häirinneet.

Siihen aikaan meillä ei ollut sähköjä ja lähin puhelin oli parin kilometrin päässä. Elettiin lähes luontaistaloudessa. Melkein kaikki ruoka kasvatettiin itse.

Toinen setäni perheineen asui samassa pihapiirissä. Heidän lastensa kanssa olimme tuolloin melkein kuin samaa perhettä. Heidän nuorimmaisensa, Pauli, oli saman ikäinen kanssani. Kouluikään saakka olimme erottamattomat. Emme olleet vielä koulussa, kun perhe purki talonsa ja siirsi sen noin puolen kilometrin päähän, mutta se ei ystävyyttämme Paulin kanssa katkaissut. Se tapahtui vasta koulun alettua. Eihän ollut sopivaa seurustella pojan kanssa. Toiset olisivat voineet kiusata.

Asuimme palveluita ajatellen joen väärällä puolella. Parin kilometrin päässä jokea alaspäin oli kosken yli kolmen lankun levyinen silta, jota myöten pääsi yli kävellen tai polkupyörää taluttaen. Silta purettiin keväisin ennen jäiden lähtöä pois ja rakennettiin uiton loputtua uudelleen. Tuo aika kuljettiin yli veneillä. Talvitie kulki kosken alapuolelta jäätietä myöten. Koulu, kaupat ja posti olivat meiltä katsoen toisella puolella jokea.