Lapsuudenkodissani syötiin pääasiassa vartaassa kuivattua ruisleipää. Talvikaudella leipiä säilytettiin pirtin orsien varaan nostetuissa vartaissa. Syöntiä varten rasakoiksi kuivuneet leivät taitettiin suoraan vartaasta pöytään. Kesää varten leivotut leivät varastoitiin  kuivattuina  jyväaittaan vartaissa. Huonohampaisille leivät leivottiin limpuiksi. Lisäksi leivottiin ohutta ohrarieskaa. Voin sanoa, että hyvää oli.

Leipiä leivottiin kerrallaan paljon. Kappalemäärää en osaa sanoa, mutta määrä oli mieluimmin sadoissa kuin kymmenissä. Leivinuuniin mahtui kerrallaan yli 30 leipää.

Siihen aikaan, kun talossa oli vielä tuohikatto, kesäaikana leivottiin vain pakkotilanteessa, jos kaikki pehmyet leivät olivat lopussa. Meillä oli iso paloruisku, jolla kattoa kasteltiin tulipalon ehkäisemiseksi. Kun talossa oli paljon väkeä, leipääkin kului paljon.

Joskus meillä yöpyi savottalaisia. Hekin löysivät  pian tiensä leipävartaille. Puut uitettiin keväällä jokea myöten meren rantaan, jossa kunkin firman puut eroteltiin toisistaan. Uiton loppuvaihetta sanottiin uiton hänniksi, jolloin miehet siivosivat jokeen ja rannoille jääneet puut ja puomit pois. Meillä oli usein pirtin kuuraus, eli kevätsiivous juuri silloin menossa, kun uittolaisia tuli pirtin täydeltä pitämään taukoa. Pian leivät rapsahtelivat vartaista taitettaessa ja hienontuessaan miesten hampaissa.

Syyskesällä mustikka-aikaan meidät muksut laitettiin keräämään piirakkamarjoja. Äiti evästi aamulla, paljonko kunkin pitää kerätä. Mustikoista tehtiin leipätaikinaan mustikkapiirakkaa. Leipätaikinasta kaulittiin normaalikokoinen ohut leipä, jonka päälle laitettiin noin sentin kerros mustikkatäytettä. Siihen survottiin mustikat, lisättiin vähän jauhoja ja sokeria, jota ripoteltiin vähän pinnallekin. Reunat rypytettiin sormilla niin, että täyte ei valunut uunin pohjalle. Hyvää oli. Tätä herkkua en kuitenkaan mainostanut isommin kavereille, kun olin kuullut, että muissa taloissa piirakka tehtiin nisutaikinaan. Olihan se sentään aika paljon hienompaa.

Juustoleipä oli juhlien ykkösherkku. Sitä leivottiin aina lehmän poikimisen jälkeen ternimaidosta. Kun kylällä järjestettiin seuroja, äiti leipoi sinne pullaa, eli nisua. Toki pullaa leivottiin myös kotitarpeiksi, vaikka sitä ei arkikahveilla juuri ollutkaan tarjolla. Mieleeni jäi erityisesti yksi leipomispäivä, kun äiti laittoi pullapellit uuninpäälle nousemaan. Isä kiipesi tapansa mukaan uunille päivälevolle, eikä huomannut peitteen alla olevia nisuja ennen kuin oli kontannut niiden yli. Taisi mennä leipominen uusiksi. En muista, että siinä kuitenkaan olisi isompaa suukopua syntynyt.

Perinne on jatkunut. Omakotitalon rakentamisen jälkeen leivoin täällä Nurmeksessakin kymmeniä vuosia leivät itse. Viimeksi leivoimme koko perheen voimalla keväällä 2017. Mieheni oli silloin vielä kotona ja hoiti tapansa mukaan uunin lämmityksen ja paistamisen.  Kuvan leivät on kuivattu viimeisestä leipeestä rekvisiitaksi. Jos oikein nälkä tulee, toki niistä voi vielä kopistella pölyt pois ja keittää leipäjankkia.