Suhtautuminen karanteeniin

Olin talvikauden kansalaisopiston kirjoittajapiirissä. Kirjoitimme nopeita tarinoita annetuista aiheista. Periaatteena oli, että emme arvostele toistemme kirjoitustaitoja, vaan keskustelemme sisällöistä. Huomasin itse toistuvasti toivovani, että voisin kömpiä peiton alle ja kurkistaa keväällä varovasti ulos, samoin kuin karhu menee pesäänsä talviunille.

Kun meidät riskikansalaiset määrättiin karanteeniin, ensimmäinen tunne oli, että nythän minä voin tuon toiveeni toteuttaa. Toisin tässä nyt ainakin aluksi kävi. Syntyi melkoinen lista, mitä kaikkea voin nyt tänä aikana tehdä. Kun tapani on hypätä kaikkeen suorin vartaloin kolmella kierteellä, nyt joudun jo vähän vauhtiani toppuuttelemaan, jotta ehtisin edes iltapäivällä laittamaan ruokaa. Aurinkoisella säällä on lähdettävä pitkille lenkeille, on blogin aloittamista, uuden harrastuksen kokeilemista ja pitkä lista pitäisi tehdä -asioita.

Katsoin tänään telkkarista muutamia viihdeohjelmia. Netissä on tarjolla ihmisille valtava määrä musiikkia, elokuvia ja muuta kulttuuria sekä ohjausta kuntoiluun ja erilaisiin harrastuksiin. Osa tarjotaan maksuttomana kokeiluna tai pienellä maksulla. Hyvä näin.

Samanaikaisesti lukuisat uutiskanavat ja lehdet kertovat korona viruksen leviämisestä kaikkialla maailmassa. Euroopassa tilanne on paikoin katastrofaalinen. Suomessa ollaan nyt vasta taudin leviämisen alkumetreillä, mutta tulevaisuus näyttää uhkaavalta.

Iso joukko ihmisiä ei tunnu ottavan asetettuja rajoitteita tosissaan, ne eivät tunnu heidän elämäänsä paljoa hetkauttavan. Itsellekin tulee välillä ”viihdekenttää” seuratessa tunne, että eihän tässä mitään hätää ole. Kuvat Italian ruumisarkkurivistöistä pudottavat karulla tavalla todellisuuteen.

Jäin miettimään, voiko näiden kahden täysin erilaisen maailman samanaikaisuus olla yksi osatekijä, joka saa ihmiset tuudittautumaan uskoon, että eihän meillä ole mitään hätää. Ei ole tarvetta antaa uhkakuvien ja rajoitusten vaikuttaa omaan elämäänsä. Kun meillä on loma, ja Lapissa on vielä hyvät hiihtokelit, miksi emme ajaisi sinne nauttimaan talvesta. Eihän se ketään haittaa. Eivät he ajattele seurauksia, jos virus on jo päässyt mukaan salamatkustajana.

Itse olen syntynyt 40-luvulla. Lapsuudessa kylällä oli vain yhdessä talossa valtion puhelin, josta voi käydä soittamassa, kun siihen oli pakottava tarve. Ei ollut sähköjä, radio oli akkukäyttöinen. Radiosta kuunneltiin vain uutiset, jumalanpalvelukset, Markus-sedän lastenohjelmat ja ainoana viihteenä Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailut. Kun kriisejä oli, ne otettiin tosissaan. Yhteisvastuullisesti toinen toisiaan tukien niistä selvittiin.

Tämä pohdintani ei tarkoita sitä, että olisin tuomitsemassa nykyistä monikanavaista tiedon ja ajanvietteen tarjontaa. Kuten alussa totesin, kuulun ikäryhmässäni tämän tarjonnan suurkuluttajiin. Huoleni koskee sitä, miten tämän hetken todelliset uhkakuvat tavoittaisivat kaikki ihmiset kantamaan vastuunsa taudin leviämisen hidastamisessa. Positiivisia merkkejä on kuitenkin ihmisistä löytynyt talkoohenki, joka on koonnut joukkoja auttamaan vaikeassa asemassa olevia.